hukkaa unelmansa
kävelee askeliensa päälle
kuvitellen ettei enää näe
eikä enää unelmoi

ja kun herää
edessä tämä kaikki

miten niin
vain valossa
tai aurinko hymyilee

miten niin
kun kuitenkin riittää vain pieni hetki
muistuttamaan tästä kaikesta

ja jos lakkaa
niin lakkaa myös uskomasta
unelmiinsa

tarvitaan paljon aikaa
puhki hiotuneita ajatuksia
turhautumista
taakse katsomista uudelleen ja uudelleen

ja sitten paikallaan istuen
huomaa matkanneensa kilometrien päähän

kierre

se mihin sattui
ei parane koskaan
väsyy
mutta ei anna periksi
kipua
väsymystä
ja lopulta pelkkää kipua väsymyksestä kipuun

kuvia
kuvia toistensa sisällä
muistoja joiden tiedän olevan harhaa
vääristyneitä

katseita ajatuksia
joita ei ole edes syntynyt

kaikki ne minussa
kuvat

...

kukaan ei pyyhi kyyneleitäsi

koulun ovella väistät valmiiksi
vaikkei käsi noussutkaan
sinun silmissäsi se ei koskaan ole laskenut
koskaan ikinä
et halua palata
et katsoa taaksesi ja nähdä jotain nostalgiaa

nämä vuodet ovat itkua itkua...

entä kun tulee sade
juoksetko luokseni
kyyneleet pisaroihin sotkeutuen?

kun tulee ikävä
oletko vieressä
edes ajatuksissani

juoksen
tietäen etten näillä jaloilla etene
koskaan perille
juoksen
hengitän uudelleen ja uudelleen
samaa ilmaa
jota olen elänyt kertaalleen

enkä koskaan ole perille
en koskaan edes lähtenyt

juoksen
tietäen etten näillä jaloilla etene
koskaan perille
juoksen
hengitän uudelleen ja uudelleen
samaa ilmaa
jota olen elänyt kertaalleen

enkä koskaan ole perille
en koskaan edes lähtenyt

kivi kivessä
ajatuksissa
haava josta veri pulppuaa
kivessä railo
johon veri keräytyy

olen ihan hiljaa
kivi
kivessä

eikö tätä voi pysäyttää

ihmismerta
huutoa
astaloita

raivo
virtaa meissä sukupolvista toiseen
isistä pojille
raivoa
äideistä tyttärille

valoa valoa

valoa kohti
vai jo valossa

valoa
valoa
auennutta avautuvaa

eksyksissä
kolmannessa kerroksessa
ilman valoja
pelkkää pimeää
alla tyhjää

ja minä hyppään

silkasta elämänilosta

haluaisin kysyä
tuhat kysymystä
mutten halua
yhtään oikeaa vastausta
en yhtään väärääkään

en halua enää pohtia
pysähtyä jokaisen kysymyksen äärelle

pelkillä sanoillako
sinun parantaisin
pelkällä katseella
pois kivun puhaltaisin
vaan että olen tässä
sekö riittäisi

minkä tähden sanot
ei huomisessa vaan tässä hetkessä
aina ja ikuisuus tässä
jumiutuneena arkeen jota ei
tahtoisi enää nähdä
jos menenkin huomiseen
menen hiljaa
ja varovasti

hiljaa ja varovasti

en jaksa olla läsnä
en jaksa katsoa

kuuntelen oven takaa
kun elämä hymyilee

rikkoontuneen ikkunan
talon ränsistyneen
pihan umpeen ruohottuneen

silmissäni nään
vuosien jälkeen

ruostuneen naulan
siinä missä avainta säilytettiin

suljen ovet
lukitsen
kävelen hiljaa pois

tien päässä käännyn katsomaan
taloa joka hetkessä muuttuu entiseksi
hetkeä
jonka jälkeen kaikki on uutta

vaan olisinko
rikkaampi
entistä vahvempi
mustempi
vai lujempi

jos en riuhtoisi
repisi