Temppelin kello (osa runokävelyn kokonaisuutta)

Minun sisälläni soi yhä
kappelin kellot
minun sisällä soi pyhä
ja ehtookellot

minun sisälläni soi soi soi
soi yhä

minun sisälläni soi yhä
kappelin kellot
niin kuin enkelten
harput ja sellot
hyräilevä lapsikuoro
- vuoro hiljaisuuden


Ja sisälläni soi
vielä kun kotiin saavun
ja alkavan aamun
se minussa herättää

minun sisälläni soi yhä
kappelin kellot
minun sisälläni soi yhä
kappelin kellot

Runokävelyjä

Kun mitään ei nyt halua sisätiloissa järjestää ja kuitenkin kaipaa kulttuuria, ideoin runokävelyn hautausmaille.

Runoja löytyy blogista, tapahtumaa varten kirjoitin vain yhden, aloitusrunon. 

Anne Sippola, Keski-Porin pappi, valitsi sopivat Psalmit.

Vaikka tapahtumaa ei ole ollut vielä yhden yhtä, huomaan jo, miten tällaisen suunnittelu avaa mielessä jotain. Tänä vuonna on tärkeää jo se, että voi suunnitella tapahtumaa, jota tehdessä ei tarvitse pohtia, joudutaanko perumaan. Intoa se vie sekin. 

Ja jos yhtään minua tuntee, voi jo vähän arvailla, mitä on luvassa. Jotain, mitä ei osaa ehkä arvailla? 

Poristriimi

Kulttuuriyhdistys Kajauksen open mic peruuntui. Sain kuitenkin yllättävän pyynnön lähteä esiintymään Poristriimin. Paikallisia bändejä ja välissä runoja - minä. Vau!

Setti meni uusiksi. Tällaisessa tilanteessa ja tuollaisessa tapahtumassa ei ahdistella. No ei sanan toisessakaan merkityksessä sillä tapahtuma järjestettiin mahdollisimman turvallisesti. 

Olipa siistiä!

Oli ihanaa pestä tukka ja tälläytyä.

Oli ihanaa tehdä setti. 

Oli ihanaa olla osa porukkaa. 

Ja tietysti - ihanaa esiintyä.

Kirjoitettu Keski-Porin seurakunnan runo tilaisuuden osaksi

SYKSY

Ja valo hämärtyy

purppuran savun aukaisee

hiipii hiljaa

jään iltaan hämärtyneeseen

Ja valo hämärtyy

purppuran savun aukaisee

luonnon värit

talletan päivään menneeseen

TALVI

Ja valo hämärtyy

valkoisen savun aukaisee

kylmyyden

annan koskettaa viipyillen

Ja valo hämärtyy

valkoisen savun aukaisee

kynttilöin

tuon toivon hiljaisuuteen

KEVÄT

Ja valo nousee

purppuran savun aukaisee

silmät

pimeässä himmenneet

valon jokaisen ottaa omakseen

Ja valo nousee

purppuran savun aukaisee

tunnen

pimeän kevenneen

tarraudun siihen tunteeseen

KESÄ

Ja valo nousee

purppuran savun aukaisee

kirkkauteen

ja lämmön lempeyteen

nukahdan iltaisin uudelleen

Ja valo nousee

purppuran savun aukaisee

luonnon kauneuteen

ihastun yhä uudelleen

Kirjoitettu seurakunnan runon ja musiikin illan tekstiksi johdattamaan Marjukan ja Kaisan runojen jälkeen musiikkiin.


Elää elämäänsä
keneen turvaten
elää elämäänsä
hetkeen vajoten

Keneen minä luotan
missä matkaten
missä on mun tieni
jatkan empien

Elää elämäänsä
turvaa etsien
vastausta vailla
ja sen löytäen



Elää elämäänsä
vuorilla kulkien
elää elämäänsä
laaksoon matkaten

Keneen minä luotan
missä matkaten
missä on mun tieni
jatkan empien

Elää elämäänsä
turvaa etsien
vastausta vailla
ja sen löytäen



Elää elämäänsä
hiljaa kulkien
elää elämäänsä
kanssa kiitoksen

Keneen minä luotan
missä matkaten
missä on mun tieni
jatkan empien

Elää elämäänsä
turvaa etsien
vastausta vailla
ja sen löytäen



Elää elämäänsä
aina turvaten
elää elämäänsä
luona rukouksen

rukouksen voimaan
tänään luottaen
rukouksen nostan
luokse Jeesuksen

Keneen minä luotan
sen jo löysinkin
missä tänään kuljen
varmoin askelin

Elää elämäänsä
turvan löytäen
uskon heikkoon voimaan
tänään luottaen

Säätiedotus kulkijoille

Säätiedotus kulkijoille
Tiedotukseen sisältyy varoituksia.

Huomautus veneilijöille:
Yksinäiset, murhemieliset, surusta ahavoituneet

Vältettävä yksinäisyyttä,
suuria huolia
joiden mukaan voi vahingossa ajautua.

Oltava varovainen karikoissa.

Myrskyn noustessa mielellään ennakoitava.

Aallokkovaroitus.

Ei pidä lähteä yksin kallioille, avomerelle,
pelkoon, ikävään.


Odotettavissa huomisiltaan asti:

Luoteenpuoleista kaihoa.
Yöllä heikkenee. Hyvä näkyvyys.

Tänä viikonloppuna varoitetaan erityisestä tunteikkuudesta.

Huomiseen iltapäivään asti lievää odotusta.

Yleisesti kyyneleitä, kohtalainen tai hyvä näkyvyys.

Mitä Eino sanoisi?

Kesälomalle jääminen on minulle aina sellainen hyppäys, joka vaatii jotain irtautumista. Vuosi sitten juoksin itseni lomalle, tänä vuonna vietin Eino Leinon päivää Galleria Liisa Ekqvistissä runoillen.

Anna Katariina, Katriina, Jaana Simula, Liisa Ekqvist ja minä

Gallerian pihalle oli ilmestynyt neljä alavartaloa! Kuvanveistäjät Anna Katariina Roos ja
Katriina Sjöblom olivat luoneet puhuttelevia veistoksia meidän ja ohimenevien autoilijoiden iloksi. Kuvasta voit Jaanan ja Liisan välistä nähdä yhden.

Minä sain kunniaksi olla mukana runoilla. Ja koska koskaan ei voi tehdä mitään samanlaista kuin ennen, rakensin tietysti tätä varten sellainen sopivan runopotkurin (hih) jossa oli sekä päivän teemaan liittyen Eino Leinon taide-runo, omaa runouttani joka sopi sekä teoksiin että teemaan. Teoksista en tietysti tiennyt mitään etukäteen, mutta mainoksen olin nähnyt. Ja sen tiesin, että ne sijoittuvat Liisan ja Juhanin pihalle.

Saavuimme Jaanan kanssa ajoissa paikalle ja minulla oli mahdollisuus ihanan keittolounaan välissä käydä katsomassa pihamaalla teoksia ja ripotella mukana olleet silmälasit niiden lisään. Sillä runoilijan silminhän minun piti katsoa teoksia. Ja miettiä, mitä Eino sanoisi.

Jaana puhui houkuttelevasti taiteesta, sen ymmärtämisestä ja sen tuomista tunteista. Keskustelua jatkettiin vielä sisällä, jossa sai tutustua Gallerian kesänäyttelyyn ” KESÄBLUES ” taiteilijat: Maikki Haapala, Hanna Järvi, Kaisa-Leena Kaarlonen, Tarja Kleemola, Anja Oasmaa ja Ritva Rautakoski ovat Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen jäseniä.

Ja nyt tulee se tärkein: kuvitelkaa sopivan intiimi tila. Taiteilijoita. Keskustelua. Puhetta. Tunteita. Sellainen olo, että muistaa, mitä varten ja miksi kirjoitan, kuka olen ja miksi olen ja olenko olemassa. Se tunne, kun tietää, että tämä on minun juttuni ja tästä minä saan voimaa. Se tunne kun yhtäkkiä vain tietää, että tällä tunteella minä elän pitkään. Ja niin elänkin. Koko kesäloman. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Kiitos kaikille. Kiitos siitä, että muistutatte minulle, kun itse unohdan. Ja olette olemassa myös silloin, kun minusta tuntuu, että en ole olemassa. Kun kadotan itseni, lupaan, menen Liisan luokse ja löydän jälleen itseni.

Runoilija minussa

pitäisi herättää jälleen alkavalla viikolla,
sillä vierailen Lopen kirjastossa. Jännää.

Paikalla on myös toinen runoilija, Mikko Mankinen, jota en tietenkään tunne, enkä ehdi saada tähän hätään hänen kirjaansakaan käsiini, koska olen pois töistä.
Pedantti kirjastotäti saa siis väistyä ja tilalle pitäisi löytää luova runoilija, joka ei välitä siitä, että ei tiedä ennakkoon kaikkea, eikä tarvitse tietääkään.

Suurin kysymys: hame ja teeppari vai mekko.
(Voinko kysyä Mankiselta apua?)

Toinen kysymys: saako siellä kahvia? No kyllä onneksi saa, lukee mainoksessa.

Mikä runoilijana esiintymisessä on parasta?

Kolmen päivän hulina ohi. Kaksi runoilijaesiintymistä. Ihanaa.
Haluan kertoa jotain sellaista, mitä en ole kertonut.

Olen kertonut jo (messuillakin) että vaikka angstaan ja olen tuskainen, niin kirjoitan silti hauskojakin (katso asiasanoitus insinöörin muija).
Olen kertonut, millaista on pohjalaisena muuttaa Satakuntaan (helppoa, koska samalla tavalla toivotaan, että älä ny nouse sinne lavalle ja munaa ittees ja samalla tavalla kuin Pohjanmaalla asuessani teen sen vaikka äitiä nolottaa).
Olen kertonut, että tuskasta syntyi kirja, toisesta tuskasta toinen ja kolmannesta kolmas ja nyt onkin turhan onnellista aikaa.

Joten minäpä kerron, mikä esiintymisessä (runoilijana) on parasta.

Kuvittelin, että tämä kuva epäonnistui, koska heijastus kannesta, mutta kotona tietokoneen ruudulta huomasin, että tämähän on loistava, tuo putki menee suoraan mun päähän!

Parasta on hetki.
Saat etukäteen (ehkä) kysymyksiä, mitä kysytään. Niitä kysytään (ehkä). Tai ehkä keskustelun vetäjä on menettämässä äänensä, kuten kirjamessujen viimeisenä päivänä kävi Karoliinalle (Suoniemi, Satakunnan läänintaiteilija ja The Kirjamessu nro1 Satakunnassa tänä vuonna). Olet (ehkä) lukenut kysymykset. Olet (ehkä) miettinyt, mitä sanot.

Mutta minä luotan hetkeen.
Jos keskustelussa on muitakin kuin minä, niin hetki on potenssiin kymmenen, koska toinen puhuu myös (toivottavasti). Jolloin et voi tietää, mihin keskustelu suuntautuu.

Ja se, että saa kertoa juuri siitä, mitä sillä hetkellä haluaa, mikä sillä hetkellä, tuon yleisön kanssa tuntuu tärkeältä. Nostaa esille sen asian, joka nyt on tärkeä.
Se, että ei tiedä etukäteen. Siinä on samassa sekä pysyvä (kyllä, kirjat eivät katoa), että muuttuva (mistä puhumme kun puhumme runoista). Ihanaa.

Vaikka minun on hankala lukea runojani (koska ne pitää lukea) niin alan oppia lukemaan niitä ääneen yleisölle. Vaatii harjoittelua, mutta kyllä se vielä toimii. Mieluummin kuitenkin kirjoittaisin runot, jotka luetaan ääneen, erikseen. Luettavat runot ja kuultavat runot ovat minulle eri. Tai jotain.

Yritän kuitenkin, että olisin vähemmän tällainen kuten yllä Sallan (https://aarrekirjasto.wordpress.com) ottamassa kuvassa. Kuvassa siis hästäkki eli # meni kehooni, sillä Salla käytti eka kertaa #arjapalonen ja se meni niin sanotusta kroppaan ja minusta tuli elävä häsä. Tajusitko? Älä välitä.
Yritin sanoa, että yritän olla esiintyessä hiukan vähemmän tuollainen, josta se kuuluisa Erkkikään ei saa selvää. Että olisi edes vähän asiallista. Mutta vaikeaa se on.

Kiitos loistavista Turun kirjamessuista.
Kiitos, että sain olla mukana (myös runoilijana).
Ja koska kuitenkin kysytte, kyllä uusia esiintymisiä suunnitellaan jo.
Pysy kuulolla.

Rakkauvella
arja

Miten meni niinku omasta mielestä?

No hyvin.
Mutta jos haluat kuulla bloggarin tunnelmat Kirjojen yöstä niin käy lukemassa. Kiitos Salla!

Linkki tässä

Jännä syksy tulossa - esiintymisiä

Huikea syksy tulossa.
Jo kesällä hiukan suunnnittelua sillä tulossa on sekä

 

Ja sitten vielä

 

Pysy kuulolla!

Kirjoen yön ohjelman löydät tästä.Kirjojen yöstä tiedän jo sen verran, että olen lavalla klo 18-19 aikuisten osastolla Runoiltamissa Vilja-Tuulia Huotarisen ja Pauli Karmalan kanssa.

Ja Turun kirjamessujen Satakunta-osiota kannattaa seurata täällä.

Kirjamessuilla runoilen näillä näkymin sekä perjantaina että sunnuntaina.

Nähdään!

 

Urani jännittävin runoilta?

No niin, se on tehty.
Jännitti. Jännitti ihan hirmuisesti. Suorastaan hirvitti. Mietin, mihin olinkaan ryhtynyt. Kyllähän sitä täällä etelässä puhuu ja höpisee omasta kirjoittamisestaan missä tahansa, mutta mennäpä lapsuuden maisemiin, sinne mistä aikoinaan on lähtenyt ja ajatellut, että tänne ei takaisin tulla. Ja yleisössä istuu ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut ehkä jopa kauemmin kuin minä itse.

Kuva: Ulla-Mari Kivi

Halusin kuitenkin kokea tämänkin. Miksi? Ehkä kiitoksena siitä, mitä kaikkea tukea olen (kuitenkin) kotikentältä saanut. Varsinkin silloin, kun en oikein itsekään tiennyt, että mitä haluaisin.

Rakkaus runouteen lähti kirjastosta. Silloin Alavieskan kirjasto sijaitsi vielä lähellä silloista yläastetta ja vaikka kirjasto ei kuulunut koulun alueeseen, opettajat katsoivat läpi sormien, kun kävin välitunneilla kirjastossa. Kirjastossa oli rauhallista, siellä ei ollut kiusaajat, siellä sai kulkea. Ja jotenkin johkaannuin siihen runohyllyn luo ja löysin sieltä sellaisia runoilijoita kuin Mirkka Rekola, Helena Anhava ja Risto Rasa. Sitä ennen runot olivat tulleet tutuksi alakoulun juhlissa, jossa aina halusin esittää jonkun runon. Aluksi valmiin, myöhemmin itsetekemän. Mutta siitä se lähti.

Ja jopa niin rohkea olin, että uskaltauduin kansalaisopiston kirjoittapiiriin. Monena vuonna taisin olla ainoa alle 50-vuotias, mutta hyvin ottivat tytön vastaan. Ja sain tekstejäni antologiaan, kyläkirjaan ja osallistuin kirjoituskilpailuihin. Siitä se kipinä syttyi.

Mutta tähän ikään mennessä olen ehtinyt jo ainakin kerran kirjoittamisen lopettaa. Ja aloittaa uudelleen. Pyhästi runoillassa lupasin, että enää en lopeta.

Runoilta meni hyvin.
Jäi tunne, että nyt, aikuisena, pystyn antamaan jotain sellaista, mitä minulle on annettu aikoinaan. Tutuille puhuminen on sata kertaa kamalampaa kuin vieraille, mutta selvisin.

Ja täytyyhän sitä välillä pistää itsensä likoon. Mitä tämä olisikaan, jos aina tekisi vain ne helpoimmat jutut.

Nuoruuden kirjoitukset hiukan huvittavat, mutta paljon tuttua niissä on. Onneksi tuohon aikaan ei lisätty kirjoittajan kuvaa. Sitä en ehkä olisi kestänyt.

Runoilta kotiseudulla

Apua? Pidän runoillan synnyinseudulla. Jännää. Kolme kirjaa se vaati ja rohkeutta.

Tervetuloa siis Alavieskan kirjastoon keskiviikkona 16.3. Klo 18.