suru on lakanoista irtoava pöly
joka leviää huoneeseen kesken aamun
ovi joka on raollaan
joka hetki
vaikka ketään ei tule

suru on sininen hetki
kun odotat myöhässä olevaa junaa
ja ohikiitävä nainen
muistuttaa sinua

Kalligrafiaa Karhukaupungista

Elämä yllättää. Monella tapaa.
Nyt se yllätti näyttelyssä. Porin pääkirjastossa (jossa olen töissä itsekin) on esillä Kalligrafiaa Karhukaupungista -näyttely. Omien työkiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa, mutta näin kyllä, kun näyttelyä ripustettiin. Ja kun ystävä ilmoitti, että minäkin olen näyttelyssä, niin vasta huomasin.

Olemme Sarikan kanssa tehneet yhteistyötä aiemminkin. Ja tiedättekö, kun löydän oman runoni näyttelystä, niin en tunnista sitä enää. Ja se käy aina uudelleen. Niin nytkin.

Sarikan löydät facebookista ja minä lupaan vierailla Sördis Puodissa.

p.s. Ja lupaan, että kuvaan näyttelyn kuvat vielä paremmin ja lisään tänne kunnon kuvat. 

syöpä

istuu olohuoneen sohvalla
vuodesta toiseen
vieras
jota kukaan ei kutsunut

vieras joka kulkee huoneissa ilman lupaa
jättää jälkeensä hiljaisuuden jossa
ei uskalla sanoa sanaakaan

istuu huoneen nurkassa välillä huomaamattomana
kunnes tulee jälleen
kesken arkitöiden ja vie meidät mukanaan

vie arjen
vie tunteet
vie tilan niin ettei kukaan voi hengittää

istuu hiljaa
vakava
keskellä lasten leikkiä
Ja yöllä soittaa juuri kun olet nukahtanut

puhun itselleni
vannon lupaan silitän
sanon että kaikki on hyvin
niin hyvin hyvin hyvin

Ja minä kuuntelen kuinka minä puhun

missä vaiheessa olen vajonnut pimeään
milloin olen avannut oven
josta ei pitänyt enää kulkea
millä ovella kadotin

palaan takaisin yksin
olen jälleen minä. Yksi.

Kukaan ei puhu minulle minussa.
Ulkona on todellisuus johon kuuluu
se mikä täytyy kuulua

Minä vaivutan itseni uneen
ja kun herään
olen tosi ja minussa

älä anna minun kadota
älä anna minun mennä kauas
ota kiinni kun alan haipua

jään kiinni

liimaannun hetkeen jota ei ole
eikä kukaan näe
ei koe

minä taistelen vastaan sitä mitä ei ole
ja sekin taistelu on turhaa

minä voisin vain maata
selkä vasten maata
hengittää
lopettaa vastaanhangoittelu

kun joku sanoisi minulle
että minä saan
ettei minun täydy

minä kirjoitan itseni todeksi
sanat eläväksi
tapahtuneen tapahtuneeksi
olevaksi tähän paikkaan
pisteeksi tähän hetkeen

että tulisi huominen
jota en uskonut tulevan
elämä
jota en tiennyt eläväni näin

minä kirjoitan tapahtuneen tapahtuneeksi
ja luen aamulla kirjoittamani
jotta tiedän mistä aloittaa päivä

minä päätän päivän ajatukseen että huomenna
se kaikki on helpompaa
kun sen on kirjoittanut

minä kirjoitan todeksi
minä kirjoitan
sillä minä

mitä minä kirjoittaisin
kun ei ole sanoja
vain ääniä lauluja hyräilyjä

mitä ihmiselle kuuluu sanoa kun häntä ei enää ole