Runovideo

Koska en ole nyt luovimmillani, etsin blogistani jo aiemmin kirjoittamani runon (ja koitin korjata sen kirjoitusvirheet, vaikka en oikein aina tiennytkään, mitä olin tarkoittanut) ja tein videon.

Tämä kertonee tästä vuodesta kaiken

hidas
hidas olo
eikä minun kehoni enää puhu
vihdoin hiljenee myös jalat
eikä pää huuda

vaivun unen syliin
jossa on lämmin ja turva

minä olen niin väsynyt itsessäni
että haluan vain käpertyä sisääni
Ja hukata ulkopuolisen maailman
vaipua itseen. Vajota.

Kannanko sinunkin kuormasi?
Otanko toiveesi vastaan.

Milloin minusta tuli
vastuunkantaja
polulla viimeinen joka katsoo
ettei pieninkään jää jälkeen.

Enkö minä voisi taas olla se pieni.

no ny sais halvalla ku heti tänään ostettas

Tuopa se mitta!
Mahtuisko se tähän, olisko se hyvä.
Insinööri innostui että jos kuitenkin nyt uusittais ne makkarin kaapistot.

Katotaan nyt vielä se mitta!
Illassa sängyssä insinöörillä haaveileva ilme.
Yhtäkkiä nousee, mittasinko sittenkään oikein. Hakee olkkarista mitan,
pakkohan sitä on nousta apukädeksi. Yöpaidassa.

No mutta mitä mieltä minä olen!
Jaa mistä? Siitä, että uusitaan ne kaapit vai siitä, millaista on katsoa, kun toinen
tuijottaa seinää joka ilta sängyssä sen näköisenä että oudompi luulisi jo seonneen.
Se suunnittelee. Se tekee sitä kotonakin. Insinööri.

Se on sitten pari viikkoa vähän sekaista.
Ja jos nukutaan olkkarin sohvalla.
Että kestätkö, kysyy insinööri.
Eikä se edes mieti sitä, että joudun käymään koko kaapiston läpi ja järjestämään kaiken uudelleen.
Siinähän menee ihan sevon. Että mihin nyt laittaa nuo paidat ja mihin nämä housut. Olisiko joku ohjelma, jolla voisi laskea, kuinka paljon yhdet farkut vie tilaa. Kun insinöörillä on se taito suunnitella, vaimolla ei. Se on joka perheessä vakio.

Odotellaan uusia kaapistoja.
Vielä ei ole mennyt hermot. Kummallakaan.

kesken elämän tulee
halvaannuttava musta
pimeä joka ei edes näytä harmaan sävyjä
tunteet jotka saavat puremaan peiton kulmaa

ikinä ikinä eikö tämä kipu lopu

oheistuotteena

oheistuote?
välipala.
Kertakäyttöinen
ihan kiva
ei huono

missä vaiheessa muutuin näin hailakaksi
ettei taustasta kunnolla näe
olenko vai muisteleeko joku

no en ny muista joo kai
olinko paikalla?
unohduinko

(Runotorstai: pelko)

makaan lattialla
kipua

mutta se ei ole pahin

halvaannuttava puhelu
jota ei..

mutta se ei ole pahin

pahinta pelätä ettei tämä koskaan lopu

mikä sana on surun jälkeen

kirjoitan itselleni post-it lappuun
sure
muista surra!
(sillä pelkään että teen tämänkin väärin)

muistanko varmasti toden
enkä kuvitelmaa
mutta miten voin tietää
kenen kannalta minun kuuluu asia muistaa

(miten surra pedantisti)

mitä jos tässä on mennyt liian kauan
mitä jos minun pitäisi jo muistaa elää
eri tavalla

mutta mikä sana on surun jälkeen?

harmaan hunnun alla on
pehmeän petollista

jos jäisin tänne
kuulisiko minua enää kukaan
muistaisiko 

onko minua sittenkään olemassa?

elänkö missä? missä?
onko todellisuus kuitenkin tuossa
ulkopuolella vai minussa
vai mikä

en tiedä mikä on
minä vai kuvitelma

Kuolema on sana
johon liitämme hetken ja ikävän

mutta kuolema onkin pitkä kausi
loppuelämän mittainen eikä pelkkä hetki

eikä ikävä ole yksi tunne
vaan suru
jossa on kaikki

myös se tyhjyys
kun ei tiedä mitä nyt
entä nyt
missä

jossain joku kuolee
ja joku toinen ei tiedä
miten sen kanssa elää

kymmenen kuukauden jälkeen
alan ymmärtää mitä kuolema on
alan ymmärtää ettei kuollut enää elä
eikä ikävään jääneetkään voi jatkaa kuin ennen

Kuolema on loppu
kuolema on selkeä piste
jonka jälkeen olen laskenut ajan uudella tavalla

En vielä tiedä
miten elää kuoleman jälkeen
enkä tiedä sitäkään
kuinka kauan elämäni nimi on
'sen jälkeen kun sinä kuolit'

mukana runotorstaissa taas pitkästä aikaa

(veto)
mikä se on
mistä se tulee
tuuli ajatus haave
se työntää minua eteenpäin

kuka huutaa minua
kuka kuiskaa luokseen

minusta pitää kiinni
kun minä en pysy

onko jo talvi
onko jo lumi joka peittää sen mitä et halua nähdä
onko jo pimeä
johon voi kietoutua unohtua olla

vai onko vain hämärän välitila
johon
          hukkuu

Satujen maassa ei tunneta eläkeikää

Satujen maassa ei tunneta eläkeikää

Oletko nähnyt unia 

viime aikoina

kirjahyllyistä

tuulimyllyistä

sienitalosta

taikavalosta

vai oletko unessa kaivautunut

kenkätaloihin

kultarahoihin

vai Huvikummun kellariin.

Nyt kun sinulla on aikaa 

naurun kuplien alle

voit salaa piiloutua 

tai satumetsän usvaan

varovasti kastautua.

Mieti tarkoin 

minkä oven taakse haluat

hiirten ja keijukaisten maassa 

toiveet toteutuvat 

- niin viisaat sanovat.

Eikä mielikuvituksen ovi

koskaan sulkeudu.

Kulje varovasti 

ja hetkeen unohdu! 

Runovideo: Suru

Kävin ystävän hautajaisissa ja siellä luin tämän runon. Nyt tein siitä videon. Saa katsoa.

Päivä päivältä
huomaan
tyhjiä kohtia täyttyy
ei enää pohdi miten sinä teit
vaan miten voimme sen yhdessä tehdä nyt
ilman sinua

uskonko vihdoin
sinua ei ole vaikka minä olen

On se hyvä että tietää jotain aerodynamiikasta

Insinöörin.. No se vänkäri

Joko kolmatta kesää oma karavaanipesä
hommat hoituu jo niin
ettei köökissä törmätä joka kerta
vessavuorot jaetaan tasaisesti
ja vaimo hoitaa kokkailun - extremeä

jotain on myös opittu
kirjataan ylös muistettavat asiat
dementian varalta - tai ensi kesän
kuten markiisin jalkojen asento
tai sängyn leveys

illan kruunaa
tuulen hiljainen lepatus
vaan ei markiisinauhojen
tätäkään ei tietäisi jos ei tietäisi aerodynamiikasta sanoo insinööri

Matkalla

Kirjoitan tätä matkalla. Kävin nyppimässä kukkia äidin haudalla ja mietin kirjaa ja ajatuksia joita kirjasta saattaa lukijalle tulla ja niitä ajatuksia joita kirjoittaminen herätti.

Vein samalla muutaman myyntiin Alavieskan kirjastoon ja huomasin sattumalta arvion Satakunnan kansasta. Jännää. En edes ajatellut että kirja pääsisi lehteen. Mutta käypä lukemassa. https://www.satakunnankansa.fi/kotimaa/porilaiskirjoittajien-runoteoksessa-elaa-sukupolvien-katkeamaton-ketju-200269321/

Runovideo

Hei,
tein pitkästä aikaa runovideon ja ehkä haluan siitä hiukan kertoa.
Runo on uusimmasta eli minun ja Kaisan teoksesta Miten teitä ihailenkaan. Ja kuten arvaatte, se on minun runoni. Se on harmaa. Vaikka minä en ole. Mutta elämässäni on paljon asioita, joita ei voi väreillä muuttaa ja yksi niistä asioista on äidin sairaus, joka vaikutti koko perheen elämään yli kaksikymmentä vuotta.

Tämä runo kertoo siitä.

Pistä äänet päälle ja ota nenäliina valmiiksi.

Mitä Eino sanoisi?

Kesälomalle jääminen on minulle aina sellainen hyppäys, joka vaatii jotain irtautumista. Vuosi sitten juoksin itseni lomalle, tänä vuonna vietin Eino Leinon päivää Galleria Liisa Ekqvistissä runoillen.

Anna Katariina, Katriina, Jaana Simula, Liisa Ekqvist ja minä

Gallerian pihalle oli ilmestynyt neljä alavartaloa! Kuvanveistäjät Anna Katariina Roos ja
Katriina Sjöblom olivat luoneet puhuttelevia veistoksia meidän ja ohimenevien autoilijoiden iloksi. Kuvasta voit Jaanan ja Liisan välistä nähdä yhden.

Minä sain kunniaksi olla mukana runoilla. Ja koska koskaan ei voi tehdä mitään samanlaista kuin ennen, rakensin tietysti tätä varten sellainen sopivan runopotkurin (hih) jossa oli sekä päivän teemaan liittyen Eino Leinon taide-runo, omaa runouttani joka sopi sekä teoksiin että teemaan. Teoksista en tietysti tiennyt mitään etukäteen, mutta mainoksen olin nähnyt. Ja sen tiesin, että ne sijoittuvat Liisan ja Juhanin pihalle.

Saavuimme Jaanan kanssa ajoissa paikalle ja minulla oli mahdollisuus ihanan keittolounaan välissä käydä katsomassa pihamaalla teoksia ja ripotella mukana olleet silmälasit niiden lisään. Sillä runoilijan silminhän minun piti katsoa teoksia. Ja miettiä, mitä Eino sanoisi.

Jaana puhui houkuttelevasti taiteesta, sen ymmärtämisestä ja sen tuomista tunteista. Keskustelua jatkettiin vielä sisällä, jossa sai tutustua Gallerian kesänäyttelyyn ” KESÄBLUES ” taiteilijat: Maikki Haapala, Hanna Järvi, Kaisa-Leena Kaarlonen, Tarja Kleemola, Anja Oasmaa ja Ritva Rautakoski ovat Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen jäseniä.

Ja nyt tulee se tärkein: kuvitelkaa sopivan intiimi tila. Taiteilijoita. Keskustelua. Puhetta. Tunteita. Sellainen olo, että muistaa, mitä varten ja miksi kirjoitan, kuka olen ja miksi olen ja olenko olemassa. Se tunne, kun tietää, että tämä on minun juttuni ja tästä minä saan voimaa. Se tunne kun yhtäkkiä vain tietää, että tällä tunteella minä elän pitkään. Ja niin elänkin. Koko kesäloman. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Kiitos kaikille. Kiitos siitä, että muistutatte minulle, kun itse unohdan. Ja olette olemassa myös silloin, kun minusta tuntuu, että en ole olemassa. Kun kadotan itseni, lupaan, menen Liisan luokse ja löydän jälleen itseni.

No miten meni?

Kaisan ja minun yhteinen runokirja on nyt virallisesti myynnissä ja julkkarit on vietetty. Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka teitte illastamme aivan hurmaavan.

Vaikka perjantaina kotiin päästyäni olin kyllä sitä mieltä, että mitä tulikaan tehtyä, mutta nyt on jo fiilis tasaantunut. Tiedättekö muuten sen tunteen, kun on ihan innoissaan jostain, menee hyvin ja sitten kuitenkin olo sen koko jutun jälkeen on sellainen, että tekisi mieli mennä sängyn alle piiloon ja unohtaa kaikki. Mistä se tulee? Olenko ainoa, joka kriiseilee aina tuollaisen jälkeen? Liitän sen jotenkin herkkyyteeni ja hiukan ehkä siihen kotikasvatukseen, joka sopii hyvin myös satakuntalaiseen luonteeseen eli älä ny vaan itestäs mitää kuvittele :)

Kukkia
Kannoimme ne kaikki ihanat kukat kotiin (kiitos hissiremontin, kannoimme hiukan useamman askeleen, onneksi naapurirapussa on toimiva hissi ja suht lyhyt yhteys meille).

Mun kukkia ja Kaisan kukkia. Jaoimme jotenkin järkevästi ;) Nämä tuli meidän olkkariin.

Juhla on aina juhla. On sitten iso, pieni, läheisille tai kaikille. Rakastan kuitenkin sellaisia tunnelmallisia juttuja, joissa on pieniä ylläreitäkin. Ja meillähän niitä piisasi. Kerron siis tässä hiukan siitä, mitä julkkareissa oikein oli mietitty ja miksi.

Ai niin, Kaisa sai aika paljon myös karkkia. Hmm.. ilmeisesti lähipiiri tiesi jotain Kaisan karkki-intohimosta, joka minulle ihan uusi juttu. Tähän pitänee palata vielä.

Kakkua
Jo ennen kuin kirja oli edes valmis, pohdimme Kaisan kanssa, että millaisen tilaisuuden ystäville ja läheisille haluamme järjestää. Ja ensimmäisenä mietimme tarjoilun. Meillä oli hyvin selvät ajatukset eli kahvelileipiä (Kaisan toive) ja kuivakakkua (mun toive). Kahvia pitää tarjota ja sen pitää olla hyvää. Joten helpoin ja tunnelmallisin paikka olisi kenties joku kahvila.

Saimme kirjalaatikot auki maanantai-iltana ja samalta istumalta Kaisa varasi meille Puuvillan luona olevan Cafe Solon paikaksi seuraavan viikon perjantaiksi. Sitten mietimme, onnistuuko kutsujen lähettäminen postin kautta kuten toivoimme (siis ihan vanhanaikainen kirje). Onnistui. Ehtivät perille.

Solossa yhdistyy hyvä kahvi (ehdottomasti), tunnelma, parkkipaikka (sekin pitää kuitenkin miettiä) ja tarjoilun helppous (varsinkin, kun päätimme leipoa itse eli Petra teki kahvelileivät ja minä tein kakut). Ja kakuksi valitsin tietysti sen, mitä äiti teki aina kun olin lapsi eli isoäidinkakku. Onneksi tädillä oli resepti nopeasti saatavilla, niin isän ei tarvinnut alkaa käydä äidin satoja reseptejä läpi. Serkuilta kyllä kuulin juuri, että miltei jokaisella on tuo resepti, sillä äiti jakoi aina hyväksi havaitut ohjeet koko suvulle. (Olen muuten luvannut jatkaa äidin reseptipalvelua, lupaan hoitaa asian. Vielä en ole niitä kerännyt kotiini).

Kehoa
Kävin keväällä Teljän seurakunnan Pyhän tanssin torstaituokiossa jossa ihastuin Sarin vetämiin pyhiin tansseihin. Siksi toivoin, että myös juhlissamme olisi pyhä tanssi ja kappaleeksi valitsin Haltin, joka se kosketti minua eniten, kun sitä tanssimme. Ja luonnollisesti Kaisalle sopi oikein hyvin pyhä tanssi tuomaan tunnelmaa. Ja tosiaan, tanssi jotenkin avasi illan ihanasti. Tuli sellainen toisaalta hiukan juhlallinen, arvokas mutta toisaalta hyvin intiimi ja tunnelmallinen olo. Jo siitä, kun itse sai keskittyä tanssiin. Ei tarvinnut niin miettiä, että mitä tästä illasta tulee, kun sai tanssia heti hyvän olon itselleen. (Jos sinua kiinnostaa pyhä tanssi niin lue lisää tästä linkistä.)

Halti: kuvassa tanssii Petra, minä (punaisessa paidassa), Sirkka ja Sari (mustissa)

Kaisa ja minä
Kaisan kanssa kerroimme tietysti myös kirjan synnystä. Siitä, että koko idea oli väärinkäsitys ja miltei vahinko. Luulin, että Kaisa ehdotti minulle yhteistä kirjaa, kun lähetti Mediapinnan mainoksen Suomi100-julkaisuista, mutta sitten kävikin ilmi, että hän hyvää hyvyyttään halusi ilmoittaa minulle, että tuollainen on menossa. Ja minä siis kuvittelin, että tämä oli kysymys tahdotko (tehdä kanssani kirjan) ja vastasin, että joo joo. Siinä vaiheessa Kaisan runoilusta ei tiennyt muut kuin minä. Eikä oikein Kaisa itsekään.

Joten aloitimme yhteisen teoksen koonnin teemalla sukupolvet.
Puhumme paljon suvuistamme, perheistämme, puhumme paljon menneisyydestä ja miten se vaikuttaa meihin. Ja nauramme paljon sitä, kuinka minä olin vuosikymmeniä Kaisaa nuorempi ja silti minun lapsuuteni kuulostaa Kaisan korvissa hänen isoäitinsä lapsuudelta ja välillä mietimme, kumpi meistä onkaan vanhempi ja kumpi olikaan se sotien jälkeen syntynyt *naurua*.

Tästä kaikesta syntyi sellainen tehtävä, jossa kirjoitimme viisi runoa ja toinen vastasi niihin. Ja näin teimme kirjan. Yksinkertaistettuna. Sen lisäksi lähetimme varmaan sata sähköpostia ja toistasataa whatsupp-viestiä. Tapasimme kirjan merkeissä kolme kertaa. Kerran kahvilassa, kerran Kaisalla ja kerran meillä. Kiireiset naiset luottavat viesteihin ja mehän emme yleensäkään liikaa käytä aikaa miettimiseen. Kuten esimerkiksi siihen, miksi tällainen kannattaa ja kannattaako tehdä.

Kirja

Oikeastaan kirjan juhlistaminen yhdessä toisen kanssa on huomattavasti hauskempaa kuin yksin. Ai miksikö? No esimerkiksi siksi, että...

Kaisalla on Heimo, joka puhui (pakotettuna vai vapaaehtoisesti, se jääköön arvoitukseksi) juuri sillä tavalla, että jos puhe olisi kestänyt hetkenkään kauemmin, olisin itkenyt koko illan. Onneksi ammattipuhuja tietää, milloin lopettaa.

Kaisalla on Petra, jonka valokuva kirjan kannessa on aivan ihana! Meillähän oli tarkoituksena valita aivan toisenlainen kuva mutta sitten ihastuimme tähän. Petra myös tanssi ja leipoi. Eli koska minulla ei ole tytärtä, niin lainasin Kaisan tytärtä. Mistä tuollaisia lapsia muuten saa (tämä on retorinen kysymys, toimhuom).

Kaisalla on myös äiti, joka ymmärtää (ja sanoo varmasti jos on eri mieltä tai ei ymmärrä) että välillä kannattaa sanoa suoraan ja kommentoida. Ja kuitenkin olla tukena. Lainaan myös Kaisan äitiä, nyt kun minulla ei enää ole omaa.

Tässä vaiheessa tutut jo hätääntyy, enkö kiitä lainkaan omaa miestäni. Kiitän. Kyllä. Ilman häntä en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista uudelleen, en olisi koskaan julkaissut yhtään kirjaa, en olisi tässä kirjoittamassa tätä nyt enkä tiedä, mitä yleensä tekisin, olisin tai mitä ikinä. Enkä muistaisi syödä. Joskus tarvitsee ihmisen joka pelastaa itseltä. Minut on onneksi pelastettu.

Entä nyt?
En tiedä. Mitä nyt pitäisi? No, kirjoittaminen jatkuu. Runokeikat jatkuu, kun mahdollisuuksia tulee eteen. Elämä jatkuu. Kahvelileivät ei jatku kovin kauan, koska ovat niin hyviä, että olen syönyt niitä jo aika monta. Ja kakut meni sukulaisille jakoon.

Kuvat: Johanna Malm, Petra Hietanen, Heimo Hietanen, Kaisa Hietanen ja minä

Haluaisitko ostaa runokirjan?

Hei

Nyt yhteinen teoksemme Miten teitä ihailenkaan
on virallisesti saatavilla.
Voit tilata sitä suoraan minulta (tietysti tekijöiden nimmareilla) hintaan 20e + postikulut 2e.
Laita vaikka sähköpostia arja.palonen(a)gmail.com.
Osa tuotosta menee Porin Teljän Syke-toiminnan hyväksi.
Tai voit tilata kirjaa suoraan kustantajalta täältä.
Kirja on osa Mediapinnan Suomi100-sarjaa.

Kerrot sisimmästäsi kaiken
sulat paikat
ja senkin kun virta melkein vei

Mutta nyt olet varma
että uskaltaa kulkea

Joku tästäkin mielensä pahoittaa (ei kirjan nimi toim.huom)

Hei
Ostin töistä tullessa leivokset.
Maksoin runokirjatilauksen ja nyt kirjoitan tätä.
Kyllä, kirjamme on nyt painossa. Kyllä, se on nyt totta.

Kirjan nimi ei ole otsikon mukainen vaan otsikko tuli mieleeni kaikkien päivän tapahtumien jälkeen. Kun järjestimme Kaisan, Sirkka-Liisan ja Karoliinan kanssa Teljän kirjallisuuspäiviä ensimmäistä kertaa niin työnimeni kulki jossain muistiossa tuo joku tästäkin mielensä pahoittaa. Kun nopeatempoiset naiset tekevät yhdessä niin usein hitaammat vähän.. no, ärsyyntyvät ja joskus tuntuu, että voisihan sitä vähemmälläkin vouhkaamisella saada jotain aikaiseksi.

Mutta tänään kerron kirjasta.
Kerron siitä tänään, koska se löytyy jo Mediapinnan sivuilta. Katsopa tästä.
Kirjan nimi on siis Miten teitä ihailenkaan ja se on siis Kaisa Huhtalan ja minun yhteisteos. Kirjoitimme runoja teemalla sukupolvet ja tällaista syntyi.

Kirjaa voit tilata jo tuolta Mediapinnasta tai voit odottaa, että saamme Kaisan kanssa sitä käsiimme ja tilata suoraan meiltä, jolloin saat siihen myös omistuskirjoituksen molemmilta. Meidän myyntihinta on hivenen pienempi ja pääosakirjan hinnasta menee Teljän seurakunnan Sykkeen eli Siunaavan yhteyden keskiviikon hyväksi. (Korjattu 19.6.17). Jos haluat tietää Sykkeestä enemmän, klikkaa tästä. Syke on siis keskiviikkoisin Teljän kirkolla oleva matalankynnyksen tapahtuma, jossa voi käydä kuka tahansa.

Mutta jos tuntuu, että et halua tukea seurakunnallista työtä niin aina voit tilata kirjan suoraan tuolta Mediapinnasta. Ei siis hätää. Emme pakkosyötä seurakuntayhteyttä ja älä hätäänny, kirja on runokirja. Ei hartauskirja #tähänjokuhymiö

Tätä kirjoittaessani Kaisa taitaa olla "työkomennuksella" joten en saa liitettyä tähän Kaisan tervehdystä. Mutta ehkä hän siellä jossakin ehtii tämän lukea! Kaisa: se on nyt totta!

Liitän tähän vielä kirjan kannessa olevan kuvan. Kiitos kuvasta Petra Hietanen. Kiitos kun lähdit mukaan meidän projektiin.

vaikka kuinka tuijotan
ympärillä oleva maailma
on paikallaan
hajoamatta
sirpaleitta

se mikä on rikki
on minussa
se mikä on minussa
on rikki

maisema ehjää rikkoutuneen

täytyy

täytyy muistaa että on olemassa
ehjä vakaa
päämäärä huominen aika
täytyy olla valmis
kaiken varalta ja ehkä
jos ja voisitko
täytyy olla valmius
suunnitelma prosessi

täytyisikö täyttyisikö

Miten niin sininen?

Tuo väri taustalla. Ei lainkaan minun väri. Ei lainkaan aidan takana oleva väri.
Vaan aina ihminen yllättää. Niin nytkin. Tällä taustavärin vaihdolla haluan hiukan juhlistaa seuraavaa kirjaani. Kirja ilmestyy vielä tämän kesän aikana (jos hyvin menee) ja tällä kertaa mukana on myös toinen tekijä, Kaisa Huhtala. Kaikki on uutta ja jännittävää. Joten kyllä siinä voin yhden värinkin vaihtaa.

Odotellaan.

kappale

siirtyy paikasta
toiseen
siirtyy hallitusti
siirtyy

ei huoju
ei kuohu
on vakaa

pois minusta

keskeneräisyydessäni
on jotain niin paljastavaa
että piilotan sen komeron
pimeimpään nurkkaan

katson että se pysyy siellä
ääneti

se on
mutta ei ole
koska se on poissa minusta

minä en ole ehjä
minusta ei tule koskaan

minä olen
olen rikki
korjattu
epäilty
revitty
syljetty

ja minä

samalla hetkellä voi pelätä
tuntevansa liikaa
mutta myös sitä ettei tunne
- kumman otan?

älä väsytä
äläkä huuda kaiken aikaa
anna hengittää
olla läsnä
tässä

istun aidan reunalle odottamaan

tuleeko huominen
tuleeko sade
tuleeko tästä yhtään mitään

pelkkiä kieltoja
pelkkää kieltämisestä ja unohtamista
että olisi parempi ihminen
kauniimpi
tasaisempi

ja se käsittämätön kateus toisia kohtaan
tässä iässä vieläkin
niin kuin ei osaisi itse mitään ja
kun kaikki muut!

lähtis kotiin
ja jäisi peiton alle
olisi hiljaa eikä yrittäisi

Ja viikon kuluttua kuitenkin soittaisi
taas että olisiko jotain ideaa

enää ei ole sanoja
pelkään etten muista kasvojasi

unohdanko laulut joita hyräilit
ja lapsuuden runot

välillä tulee niin kylmä
ikävä on

oletko
oletko koskaan ollut
olen

miten voit nyt
voin

käytkö jossain keskustelemassa
en

syötkö
syön

juoksetko liikaa
en

diagnoosinumerot kirjoitettu muistiin
lääkitys päivitetty mielessä
vastattu kysymyksiin asiallisesti
kiitetty lääkäriä kädestäpitäen lähtiessä

ulkona vasta iskee itku
helpotuksesta

älä kysy tänään kuka minä olen
kysy kuka niistä olen
kenen ääriviivat sinä näet
kenen suulla minä puhun
keho murtuu
ajatukset lepattaa
kohtaan yhden ja se olen minä
entä tuo toinen?

ääriviivaton värinä
en pysy kasassa
lepatan

lupaa huomenna tämän olevan ohi

Miksi minä haluan jälleen julkaista kirjan?

Niinpä niin. Miksi? No en tiedä itsekään. Mutta jostain tulee ajatus ja kun löytyy toinen, joka saa jonkun toisen ajatuksen, mutta on yhtä nopealiikkeinen kuin minä niin huomaamme sopivamme tapaamista kahvilaan kymmenien sähköpostien ja whatsupviestien jälkeen. On syntymässä runokirja.

Kaisa ja minä. Kuva: Petra Hietanen

Runot ja runoilijuus minussa ei ole enää mennyt piiloon ja takaisin sinne jonnekin viime talven kirjamessujen jälkeen. Päinvastoin. Runot ovat osa arkea (esim. ruokatunteja) ja runot ovat osa ystävyyttä (olen tutustunut ihaniin runoilijoihin täällä kotiseudulla). Jännää. Ihan hirveän iso asia joskus ja nyt ihan selvää. Tottakai kirjoitan. Tottakai julkaisen. Pohdinko tällaisia joskus? No pohdin ja todella. Ja pitkään ja hartaasti.

Mutta niinhän siinä käy, että kun johonkin pääsee kiinni niin paluuta ei enää ole. Joten otetaan tarakalle mukaan (mikä ihana vertaus) toinen ja tehdään kirja yhdessä nyt kun Mediapinta sen mahdollistaa Suomi100 -hengessä.

Mikä meitä yhdistää? Minua ja Kaisaa siis. Tanssikoulu. Seurakunta. Kirjallisuus. Ja se, että olemme toteuttajia. Innostuvia. Innostavia?
Mikä meitä erottaa? Kaisa on kaupunkilainen ja moderni. Minä olen maalainen, nuorempi mutta meistä se, joka on lypsänyt lehmää enemmän.

Tästä kuulette vielä.

elämä jatkuu

joskus kliseet muuttuvat todeksi.
Kuolema herättää uuden elämän. Tai elämän tärkeimmät asiat kirkastuvat menetyksessä.
Jotain sellaista.

Tuo kuva kertokoon nyt julkisesti sen, että uutta kirjaa tehdään parhaillaan. Se on jotain muuta kuin edelliset. En tee sitä yksin, vaan yhdessä toisen kanssa. Ja kyllä, se sisältää runoja.

(nyt se on sanottu julkisesti, hih).

tänä iltana kukaan ei saa kuolla
unessa kuilun reunalla
ei saa hätääntyä ei saa

minä haluan illan ilman itkua
lohduttavan unen ja joskus
aamun ilman ikävää

Satakuntaa 100 vuoden sanoin

Nyt sen voi vihdoin kertoa!
Runoni on mukana Suomi100 -juhlavuoden esityksessä, jonka Porin teatterikerho ja Satakuntaliitto on tilannut juhlavuoden kunniaksi.

Kiertue on alkamassa ja esitys kiertää ainakin kaikki Porin kirjastot ja myös maakunnan muissa kirjastoissa on esityksiä.

Pääsin näkemään harjoitukset ja nyt ensi-iltakin on takana. Ja voin sanoa että huikea esitys. Vaikka runous ei olisi kuulijalle se tutuin ja läheisin laji niin tämä esitys vie täysin mukanaan. Ja parasta tässä on se että esitys on tehty niin että sen voi toteuttaa missä tahansa eli koko juttu mahtuu ikea-kassiin. Paitsi kolme näyttelijää. Eli sattumalta saatat olla vaikka kirjastossa juuri esityksen aikaan. Mutta älä luota sattumaan vaan katso esitysajat jotta tiedät missä se milloinkin kulkee.  Parhaiten tiedot löytyy Facebookista. Tässä linkki facebook-sivuihin.

Ja lisätietoja löytyy myös Porin teatterikerhon sivuilta

suru on lakanoista irtoava pöly
joka leviää huoneeseen kesken aamun
ovi joka on raollaan
joka hetki
vaikka ketään ei tule

suru on sininen hetki
kun odotat myöhässä olevaa junaa
ja ohikiitävä nainen
muistuttaa sinua

Kalligrafiaa Karhukaupungista

Elämä yllättää. Monella tapaa.
Nyt se yllätti näyttelyssä. Porin pääkirjastossa (jossa olen töissä itsekin) on esillä Kalligrafiaa Karhukaupungista -näyttely. Omien työkiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa, mutta näin kyllä, kun näyttelyä ripustettiin. Ja kun ystävä ilmoitti, että minäkin olen näyttelyssä, niin vasta huomasin.

Olemme Sarikan kanssa tehneet yhteistyötä aiemminkin. Ja tiedättekö, kun löydän oman runoni näyttelystä, niin en tunnista sitä enää. Ja se käy aina uudelleen. Niin nytkin.

Sarikan löydät facebookista ja minä lupaan vierailla Sördis Puodissa.

p.s. Ja lupaan, että kuvaan näyttelyn kuvat vielä paremmin ja lisään tänne kunnon kuvat. 

syöpä

istuu olohuoneen sohvalla
vuodesta toiseen
vieras
jota kukaan ei kutsunut

vieras joka kulkee huoneissa ilman lupaa
jättää jälkeensä hiljaisuuden jossa
ei uskalla sanoa sanaakaan

istuu huoneen nurkassa välillä huomaamattomana
kunnes tulee jälleen
kesken arkitöiden ja vie meidät mukanaan

vie arjen
vie tunteet
vie tilan niin ettei kukaan voi hengittää

istuu hiljaa
vakava
keskellä lasten leikkiä
Ja yöllä soittaa juuri kun olet nukahtanut

puhun itselleni
vannon lupaan silitän
sanon että kaikki on hyvin
niin hyvin hyvin hyvin

Ja minä kuuntelen kuinka minä puhun

missä vaiheessa olen vajonnut pimeään
milloin olen avannut oven
josta ei pitänyt enää kulkea
millä ovella kadotin

palaan takaisin yksin
olen jälleen minä. Yksi.

Kukaan ei puhu minulle minussa.
Ulkona on todellisuus johon kuuluu
se mikä täytyy kuulua

Minä vaivutan itseni uneen
ja kun herään
olen tosi ja minussa

älä anna minun kadota
älä anna minun mennä kauas
ota kiinni kun alan haipua

jään kiinni

liimaannun hetkeen jota ei ole
eikä kukaan näe
ei koe

minä taistelen vastaan sitä mitä ei ole
ja sekin taistelu on turhaa

minä voisin vain maata
selkä vasten maata
hengittää
lopettaa vastaanhangoittelu

kun joku sanoisi minulle
että minä saan
ettei minun täydy

minä kirjoitan itseni todeksi
sanat eläväksi
tapahtuneen tapahtuneeksi
olevaksi tähän paikkaan
pisteeksi tähän hetkeen

että tulisi huominen
jota en uskonut tulevan
elämä
jota en tiennyt eläväni näin

minä kirjoitan tapahtuneen tapahtuneeksi
ja luen aamulla kirjoittamani
jotta tiedän mistä aloittaa päivä

minä päätän päivän ajatukseen että huomenna
se kaikki on helpompaa
kun sen on kirjoittanut

minä kirjoitan todeksi
minä kirjoitan
sillä minä

mitä minä kirjoittaisin
kun ei ole sanoja
vain ääniä lauluja hyräilyjä

mitä ihmiselle kuuluu sanoa kun häntä ei enää ole