en nouse enää siiville
en lennä enää

itken menneille unelmille
hiukan huomisellekin
sille tuntemattomalle

ja sille jonka tunnen
- joka on minussa taas

voiko samaan veteen hukkua uudelleen
juoda samaa juomaa
ja huomata elävänsä kelausta eteen taakse

saako tästä hypätä pois?
missä on pysäkki

kun hukkuu uudelleen
luulee osaavansa
mutta huomaakin että luulo tekee itsestä tyhmän
luulen että selviän tästä jo
luulen että olen kasvanut tämän yli
luulin että tämä kaikki on jo koettu! Eikä helvetti olekaan

Ja minä luulin että aikuisena kaikki on hyvin
väärin luultu

hukuttaa

kuva ei täsmää
ei pysy paikoillaan

liukenee se vähäinenkin ote
kun luulee että pitää kiinni

on irti
repaleinen
mitä se silloin tekee - replottaa?
ja takertuu väärin vääränlainen epäselvä
suttu

uni ei sulje eikä avaa
uni jää kehoon
uni ei pelasta

ja aamussa sama tunkkainen maku
sekavat kuvat
peilikuva jota ei näe
taas väärin kaikki

saanko istua lattialla kysyin vuosikymmeniä sitten
ja nyt huomaan palaavani samaan
eikä se auta yhtään vaikka tässä on jotain tuttua
tässä on kaikki taas väärin
enkä minä saa pidettyä näistä laidoista kiinni

hukuttaa

jos rikkoo kuvan
eikä edes aio korjata
tuhovimmassaan polkee pienimmänkin
eikä edes häpeä

kävelee pois paikalta
huutaa rumia mennessään

ei jää odottamaan
ketään
koskaan

koska ei ole
koskaan

Vierellä(kulkija)

Keskustelin somessa (en ole juurikaan jaksanut keskustella muuta kuin somessa viime aikoina) masennuksesta. Eräs kaverini kirjoitti aiheesta ja sain luvan jakaa hänen ajatuksiaan. Siinä olisi ollut hieno paikka sanoa jotain fiksua. En osannut. En keksinyt yhtään mitään. Onko kaikki sanat masennuksesta, ahdistuksesta, mielenterveysongelmista ym. sanottu? (Voisko vaihtaa aihetta, kysyt ehkä).

Mutta tein tällaisen.

Kirjoitin runon aiemmin tänä vuonna. Olin saanut kutsun ystävän luo kahville. Sinne oli tulossa väkeä. En tiennyt, jaksanko mennä, mutta tiesin, että olen tervetullut, vaikka vain hetkeksi tai vaikka jaksaisin jutella vain parin ihmisen kanssa. Silloin syntyi tämä runo. Hänelle.

Dementian estoloma

Nykytekniikka tuo helpotuksen arkeen. Sanon haisevan vastalauseen.

Lähdettiin rentouttavalle lomalle. Insinööri ja minä.
Uintia, hyvää ruokaa ja parivuode suklaalla. Mutta löysimme itsemme dementikon alun painajaisesta.

Montako numerosarjaa pitää muistaa jotta voi lomailla? Huoneen laskuun saa tilattua kahvia. Näppärää. Sen voi vielä muistaa.

Mutta jotta saa pistettyä aamutakin kaappiin on keksittävä nelinumeroinen luku. Ja muistettava jos ei halua kulkea pyyhe päällä koko päivää. Ja kun keskität kaikki voimasi tähän, tajuat että kaapin oven numero kannattaisi myös muistaa. Voi missä on ne vanhat kumiset renkaat nilkkaan, josta pystyi katsomaan sekä sukupuolensa että lokeron numeron.

Tässä vaiheessa kai turha mainita insinöörin kaksiteholasit. Muija osti varalta pinkin uimapuvun jotta tapaaminen altaalla olisi helpompaa. Se kumpi tuntee ekana, heiluttaa kättä.

Selvisimme. Unohtakaa muistikokeet. Menkää kylpylään.

edellisten väärinymmärrysten jälkeen

käsittämättömien lausahdusten takia
tajuan istuvani edelleen lattialla
kylmällä kovalla pinnalla
hiukset likaisena ja herään
...

pitikö olla jossain
joku
jonkun kanssa
jonkin syyn takia
joka(tapauksessa)

---

ilmeisesti ei