Itku on puhdas meri
joka kyynelien joet
yhteen kokoaa.

annoin tehdä kaiken
- minä hölmö

puristaa lujempaa kuin kestin
painaa päätä pinnan alle
kauemmin kuin pystyin olemaan hengittämättä


vakaana
värähtämättä kestin
mutta kun tuli aika

en enää tiennyt
kuka minä olin

annoin koskea syvemmältä kuin kestin
annoin avata portit jotka piti pitää kiinni

ja kun vuosien kuluttuakin vielä värisin
ymmärsin
ettei koskaan kukaan
saa tulla toista lähelle
- ilman lupaa


mutta maailmassa
niin paljon pahaa Liisa rukka

olen pelästynyt

kerta kerralta enemmän huutoa

olen kivettynyt ja jälleen kävellyt
pakoon
           pakoon
                
joka kerralla luulen
tämä on kuolemaksi
tämän syvemmällä ei voi käydä

ja kun nousen
rakastan sitäkin että olen hengissä
todellinen


olen ollut liian usein
liian paljon
liian
      liian


mutta harmaata sävyä
sitä en koskaan

juoksen kotiin
avaan paketin
pelkään saaneeni liian paljon

intuitio

käärmeen pesän luona
hengitän pelkkää
sinistä valoa

sisääni

ja ulos

odotan pelkää valkoista
untuvaa

odotan valoa
voimistuvaa

astumassa
kun tajuaa
ettei voi enää paeta

käveltävä
käytävä päähän saakka
              kääntymättä

en halua aloittaa
en noustaa uuteen päivään

itken eilistä iltaa vielä
kun aurinko nousee

joka aamu alkaa ikävällä

pysähtyvä aika
taittuva

saranapuolelta

kajastaa hetken valoa

taisin nähdä
silmissäsi valon

jota kohti katsoit
ennen minua

puhalla tuli

leikkaa sydän
upota kynttilä
anna astian ruostua
polta pöytä


unohda

Kiima

Osallistuin kesällä kilpailuun ja löysin vihdoin runoni. Ehdin sen jo hukata ja unohtaa. Koska kilpailu ohi, laitan runon tännekin.
Kilpailusta koottu antologia löytyy täältä


keskellä tyhjää huonetta
minun haluni
kukkii
lempeää yötä vasten

olen riisunut aseeni
vasarat
porat
siveltimet
nurkassa

ja tilaa on meille kahdelle

viiltävä
voimakas
vakava

minun tunteeni
sinussa
sisällä

minä odotan yötä
verhottoman ikkunan läpi
katson asfaltin pintaa
joka heijastaa kulkijaa

ja minä olen jo sinussa
kun soitat ovikelloa

pysäkillä

olen tässä
seison pysäkillä keskellä myrskyä
mutta en edes palele
käsineittä

koska sisällä minussa roihuaa
tuulen oranssi huuto
äänien valtava melu

minussa sisällä

se on vain vakavaa leikkiä
elämä

tuulen suunnankin
voit muuttaa
asennoitumalla siihen uudelleen


mutta minulta ei voi mitään viedä
vain antaa lisää
kuohuttaa jo valmista myrskyä
humalluttaa syvemmälle mereen

silti vain leikkiä
pientä
(vakavaa)
              elämä

juuri sinulle minulta

ensin kuvittelit
että kaadun
mutta minä vain heilahdin sinua kohti

et tiennyt
saako minua tukea
vai haluanko kulkea yksin


kunnes ymmärsit
että riittää
kun olet
        läsnä

nyt jo hymyilen
harmaan usvan läpi
ensimmäisen kyyneleen
sen alkaessa jätin

nyt jo hymyilen
ja sinun kätees tartun
ole mulle ihminen
ole aito  todellinen

ei tuska satu
se nakertaa
sisältä piikin lailla
ja joka hetki saa valtaansa
suuremman osan

ei tuska satu
se satuttaa
sitä joka on lähellä

voiko juurtua syvempään
kietoa elettyä maan sisään
yhä pidemmälle
       yhä kauemmas

kierrän itseni kerälle
painun syvälle
kynsien alle

painan pääni syliini
jalkani vaipuvat rintaani vasten

en enää hengitä
en enää
elä

elän
ja en

mustaa sadetta

asfalttia vasten
kylmää istua

jos en koskaan nouse
en voi enää kaatua