miksi on niin hiljaista
märkää
miksi on niin

miksi on niin
ettei saa koputtaa
odotan

kukaan ei vastaa
kenenkään puhelin ei soi
pimeä on ovella
muttei sillekään avata

miksi ei soi
miksi ei miehet kiipeä
kuka kattaa pöydän
kenelle keitetään kahvi

minä odotan
minä seison
minä katson kauas
olen valmiina
minulla on tuhat ajatusta
siitä miten tästä jatkaa

mutta miksi on niin hiljaista
miksi ei soi

linnun luina
metsänä
sammaleena revittynä

kalliossa vetenä
kivenä
pelättynä

syksyn pimeytenä
eron riekaleina
hämärässä
yksin

vapisen
kun en tiedä mistä jatkaa

vapisen
kun en tiedä miten tähän on tultu

värisen kyyneleiden johdattamaa tietä
jossa toivon enkelin olevan vastassa
kannattelemassa kun nämä jalat eivät kanna

peilistä katsoo toinen
hän joka keväällä astuu minun ja peilin väliin

hän jolle elämä on leikki
kyyneliä ihmisiä hymyä

hän joka on tullut aina ja tulee aina
hän joka sai nimen juuri
hän jota minä odotan ja pelkään
jota rakastan ja vihaan

ja nyt katson
kuinka kaunis hän onkaan

keltainen on äärimmäisenä oikealla
oranssin ulkopuolella
reunalla mutta turvallisempi

kurotan sitä kohti heti kun näen sen
saanko kiinni? en voi koskaan tietää ennen kuin kosketan

rutistaa syliinsä ja tietää että se on minun
hetki jonka avulla uskoo hetken
näkee hetken enemmän värejä
muodot ovat tärkeämpiä
enkä hukuta itseäni puheeseen
huku puheeseen
huku mihinkään
tai keltaiseen

unohdan
kuukausiksi
en näe itseäni peilistä
en enää tiedä millaista on
pidellä keltaista

takana: riuhtomista
vaikka silmissänne näyttää "ihan hyvältä"

alati repimistä
jonka tajuaa vasta, kun lopettaa
ja aloittaa uudelleen

ei askelia ei juoksua
repimistä

häivähdys maaliskuun valosta

en saa otetta
mutta muisto on

kaipaan
en enää epäile?