-

tunninko se vei vai kaksi
että sain pääni hiljenemään
että huuto lakkasi
ja pystyin palaamaan kotiin

kävelin koko kouluhistoriani
kävelin opiskeluajat

työelämän koittaessa
olin jo oppinut juoksemaan

terapia

yli kolmen vuoden ajan
sama tie
sama katu
sama portinpieli johon jätin pyöräni nojaamaan

tuskin muistan
millaiselta naapuritalo näytti
yhden päivän muistan
kun aloin nähdä värejä uudelleen

voisin kävellä reitin uudelleen
mutta en halua palata niihin tunnelmiin koskaan

metaelämä

olen lukenut muiden päänsisäisistä
ja yrittänyt pitää ne myös oman pääni ulkopuolella
huonolla tuloksella

elänkö minäkin noin?
tarkkailenko minäkin? Määritän liikaa?
Jätän elämättä kun mietin miten elää?

Missä vaiheessa tämä metaeläminen muuttuu elämäksi?

Lahjaksi ystävälle 90-vuotispäivänä

Istutaan yhdessä
tässä kahvikuppien kanssa
ja jutellaan mukavia siitä
kuinka kevätaurinko jo lämmittää,
linnut ovat palanneet
ja eilen soitti ystävä vuosien takaa.

Rupatellaan mukavia
kun päivät kiireisimmät askareet ovat ohi
ja on aikaa nauttia siitä
että saa olla terveenä
tavata ystäviä
ja nauttia pitenevistä päivistä.

Mitä me aina murehdittaisiin
kun elämään mahtuu hyviä hetkiä
niin paljon että niistä voisi kerätä
niin ison pinon ettei kaappeihin mahtuisi

Ja kun seuraavan kerran tulen
huomaan, että pöytäliinakin vaihdettu
kevään ja valon kunniaksi.
Silloin keitetään oikein hyvät kahvit!

Häviän taivaalle
tomuksi
ei kokonaista ajatusta
leviän läpi toisten ihmisten

katoan
kadotan

missä minä olen

Urani jännittävin runoilta?

No niin, se on tehty.
Jännitti. Jännitti ihan hirmuisesti. Suorastaan hirvitti. Mietin, mihin olinkaan ryhtynyt. Kyllähän sitä täällä etelässä puhuu ja höpisee omasta kirjoittamisestaan missä tahansa, mutta mennäpä lapsuuden maisemiin, sinne mistä aikoinaan on lähtenyt ja ajatellut, että tänne ei takaisin tulla. Ja yleisössä istuu ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut ehkä jopa kauemmin kuin minä itse.

Kuva: Ulla-Mari Kivi

Halusin kuitenkin kokea tämänkin. Miksi? Ehkä kiitoksena siitä, mitä kaikkea tukea olen (kuitenkin) kotikentältä saanut. Varsinkin silloin, kun en oikein itsekään tiennyt, että mitä haluaisin.

Rakkaus runouteen lähti kirjastosta. Silloin Alavieskan kirjasto sijaitsi vielä lähellä silloista yläastetta ja vaikka kirjasto ei kuulunut koulun alueeseen, opettajat katsoivat läpi sormien, kun kävin välitunneilla kirjastossa. Kirjastossa oli rauhallista, siellä ei ollut kiusaajat, siellä sai kulkea. Ja jotenkin johkaannuin siihen runohyllyn luo ja löysin sieltä sellaisia runoilijoita kuin Mirkka Rekola, Helena Anhava ja Risto Rasa. Sitä ennen runot olivat tulleet tutuksi alakoulun juhlissa, jossa aina halusin esittää jonkun runon. Aluksi valmiin, myöhemmin itsetekemän. Mutta siitä se lähti.

Ja jopa niin rohkea olin, että uskaltauduin kansalaisopiston kirjoittapiiriin. Monena vuonna taisin olla ainoa alle 50-vuotias, mutta hyvin ottivat tytön vastaan. Ja sain tekstejäni antologiaan, kyläkirjaan ja osallistuin kirjoituskilpailuihin. Siitä se kipinä syttyi.

Mutta tähän ikään mennessä olen ehtinyt jo ainakin kerran kirjoittamisen lopettaa. Ja aloittaa uudelleen. Pyhästi runoillassa lupasin, että enää en lopeta.

Runoilta meni hyvin.
Jäi tunne, että nyt, aikuisena, pystyn antamaan jotain sellaista, mitä minulle on annettu aikoinaan. Tutuille puhuminen on sata kertaa kamalampaa kuin vieraille, mutta selvisin.

Ja täytyyhän sitä välillä pistää itsensä likoon. Mitä tämä olisikaan, jos aina tekisi vain ne helpoimmat jutut.

Nuoruuden kirjoitukset hiukan huvittavat, mutta paljon tuttua niissä on. Onneksi tuohon aikaan ei lisätty kirjoittajan kuvaa. Sitä en ehkä olisi kestänyt.

Runoilta kotiseudulla

Apua? Pidän runoillan synnyinseudulla. Jännää. Kolme kirjaa se vaati ja rohkeutta.

Tervetuloa siis Alavieskan kirjastoon keskiviikkona 16.3. Klo 18.