-

haluaisin jättää kaiken
sanat
ihmiset

hetken kuvittelen
päässeeni perille
hetken ajattelen
että tätä on elämä

kunnes lähden taas

-

olinko minä
olinko tässä
olinko yksin


olinko tässä

-

katson sinua lasin takaa

ja vaikka avaan haan
en saa lasia välistämme

-

pysähtynyttä
jatkuvaa liikettä
aaltoja läpi vartalon

kuuntelen kun keho
                      puhuu

missä olen nyt

huoneissa
taloissa
pihoilla
kujilla

olen olen olen

kohtaan lämpöä
jota en osaa vastaanottaa
   katseita
jotka näkevät minut todella

väistän
katsetta joka menee ohi
ihoa
     joka polttaa läpi

-

vailla päämäärää
väärässä kulmassa
              iho auki

läpinäkyvä

valosta koottu
auringon säteistä kasattu
ääriviivaton
           olen

piirretty taivaalle
huudettu avaruuteen

pelkkänä tomuna
          laskeutuu

uni on tomua
uni on tyhjää puhetta

-

mä en ole koskaan ollut..

vain lyöty
               maahan poljettu

ja sitten herää
siihen että verhot on vaihdettu
kukat on kasteltu ja roskatkin viety
on tehty valmista
paketoitu

mutta mitään ei ole opittu
samaa rautaa lämmittää

järjettömyyden vastakohta?
mutta silti nämä tunteet käy läpi juuri järkevästi
viileästi pakottaa itsensä analysoimaan
uudelleen ja uudelleen
selkeästi vaatii itseään kuuntelemaan sanat
aina uudelleen

kuvittelee olevansa järkevä
pakkaa tunteet laukkuun jonka päälle kirjoittaa järki

ja ihmettelee
että ahdistuu

kuinka väärässä voi olla
ajatella olevansa vakaa
rakentaa sisälleen kalliota
jonka huomaa murenevan hiekaksi
ennen kuin ehtii edes hengittää

jostain käsittömästä syystä
suistun pois tieltä
           vanhaa tien pohjaa
jota ei kukaan enää käytä

minä vain kävelen ja kävelen
ja kuvittelen löytäväni perille

palaan vain vanhaan
entiseen käytettyyn
ajatuksiin jotka olisi pitänyt antaa tuulen huuhtoa

muotoiltu

väärin kirjoitettu
punakynää ja vanhoja suttuja
kirjeitä joita ei koskaan kehtaa lähettää
sanoja joita ei haluaisi edes muistaa

jos muotoilisi tästä ihmisen
sekin olisi niin
          väärin muotoiltu

olenko unessa
matkalla
pelkojen edellä vain hetken
juoksen ja toivon
niiden menevän ohitseni
jättäen minut kauas taakse

niin kauas
ettei pelkoa enää näkisi

jos rukoilisin

jos rukoilisin nyt
niin mitä pyytäisin

mielenrauhaa - itsekästä ehkä
maailman rauhaa - ääh nää jutut on nähty

vai pelkkää hiljaisuutta
hiljaisuutta nähdä kauneus

kerta toisensa jälkeen
samat ajatukset
sama ajoitus
sama määräävä tahti
josta tunnen putoavani

Yritän sanoa itselleni
että tässä minä olen
minä hallitsen
minä määritän

mutta jokin ajaa minua itseäni vastaan

tie

Minne menisin
tämän tien mukana kulkisin
minne askeleet
varjoni aina toiseen suuntaan

Missä ikinä olenkin
olen jollain tiellä

matkalla
alati

(pyöreä)

etsin kehää
tai paluuta
vai menneisyyttä

olenko tulossa itseäni vastaan?

Onko elämä pyöreä?

jäätyäni yksin
en tunne ikävää
vaan harmoniaa
ajan kanssa

en astu askeltakaan
en usko puheisiin

en näe eteeni
takana niin avaraa

olenko kuvitellut
kaikki aistini
olenko pelännyt pimeääkin

olenko tuntenut koskaan
aidosti
olenko pelkkää pimeää

Tervetuloa

uuteen runoblogiini!
Toivon, että saan tänne vanhojen runojen lisäksi myös uusia.
Olen viime päivät päivittänyt tänne vanhan blogin runoja ja nyt se on valmista.
Eli tästä päivityksestä lähtien kaikki on uutta :)

Tervetuloa siis nauttimaan! Ja kommentoi jos haluat.
Jos haluat laittaa mielummin viestiä, osoite on ada.sade(a)dnainternet.net

hukkaa unelmansa
kävelee askeliensa päälle
kuvitellen ettei enää näe
eikä enää unelmoi

ja kun herää
edessä tämä kaikki

miten niin
vain valossa
tai aurinko hymyilee

miten niin
kun kuitenkin riittää vain pieni hetki
muistuttamaan tästä kaikesta

ja jos lakkaa
niin lakkaa myös uskomasta
unelmiinsa

tarvitaan paljon aikaa
puhki hiotuneita ajatuksia
turhautumista
taakse katsomista uudelleen ja uudelleen

ja sitten paikallaan istuen
huomaa matkanneensa kilometrien päähän

kierre

se mihin sattui
ei parane koskaan
väsyy
mutta ei anna periksi
kipua
väsymystä
ja lopulta pelkkää kipua väsymyksestä kipuun

kuvia
kuvia toistensa sisällä
muistoja joiden tiedän olevan harhaa
vääristyneitä

katseita ajatuksia
joita ei ole edes syntynyt

kaikki ne minussa
kuvat

...

kukaan ei pyyhi kyyneleitäsi

koulun ovella väistät valmiiksi
vaikkei käsi noussutkaan
sinun silmissäsi se ei koskaan ole laskenut
koskaan ikinä
et halua palata
et katsoa taaksesi ja nähdä jotain nostalgiaa

nämä vuodet ovat itkua itkua...

entä kun tulee sade
juoksetko luokseni
kyyneleet pisaroihin sotkeutuen?

kun tulee ikävä
oletko vieressä
edes ajatuksissani

juoksen
tietäen etten näillä jaloilla etene
koskaan perille
juoksen
hengitän uudelleen ja uudelleen
samaa ilmaa
jota olen elänyt kertaalleen

enkä koskaan ole perille
en koskaan edes lähtenyt

juoksen
tietäen etten näillä jaloilla etene
koskaan perille
juoksen
hengitän uudelleen ja uudelleen
samaa ilmaa
jota olen elänyt kertaalleen

enkä koskaan ole perille
en koskaan edes lähtenyt

kivi kivessä
ajatuksissa
haava josta veri pulppuaa
kivessä railo
johon veri keräytyy

olen ihan hiljaa
kivi
kivessä

eikö tätä voi pysäyttää

ihmismerta
huutoa
astaloita

raivo
virtaa meissä sukupolvista toiseen
isistä pojille
raivoa
äideistä tyttärille

valoa valoa

valoa kohti
vai jo valossa

valoa
valoa
auennutta avautuvaa

eksyksissä
kolmannessa kerroksessa
ilman valoja
pelkkää pimeää
alla tyhjää

ja minä hyppään

silkasta elämänilosta

haluaisin kysyä
tuhat kysymystä
mutten halua
yhtään oikeaa vastausta
en yhtään väärääkään

en halua enää pohtia
pysähtyä jokaisen kysymyksen äärelle

pelkillä sanoillako
sinun parantaisin
pelkällä katseella
pois kivun puhaltaisin
vaan että olen tässä
sekö riittäisi

minkä tähden sanot
ei huomisessa vaan tässä hetkessä
aina ja ikuisuus tässä
jumiutuneena arkeen jota ei
tahtoisi enää nähdä
jos menenkin huomiseen
menen hiljaa
ja varovasti

hiljaa ja varovasti

en jaksa olla läsnä
en jaksa katsoa

kuuntelen oven takaa
kun elämä hymyilee

rikkoontuneen ikkunan
talon ränsistyneen
pihan umpeen ruohottuneen

silmissäni nään
vuosien jälkeen

ruostuneen naulan
siinä missä avainta säilytettiin

suljen ovet
lukitsen
kävelen hiljaa pois

tien päässä käännyn katsomaan
taloa joka hetkessä muuttuu entiseksi
hetkeä
jonka jälkeen kaikki on uutta

vaan olisinko
rikkaampi
entistä vahvempi
mustempi
vai lujempi

jos en riuhtoisi
repisi

nousta kun ovi käy
kuulostella vielä sängyssä ääniä
päättää lopettaa kuluttaminen ettei ole vaivaksi
päättää jäädä kun muut niin pyytävät

huolehtia huolehtimisen jälkeen
nukkua satojen kilometrien päässä puhelin vierellä
- jos ne soittaa

ei se koskaan lopu
ei ainakaan huolehtimalla

soittaa lujaa
huutaa ääni käheäksi
kukaan ei kuule
kukaan ei tule avaamaan

yksin
ilman kipua
voi silti olla

olen jossain välissä
ahtaasti
ahdettuna
hengitän siruja palasia

armo

juossut läpi kaiken
työntänyt kivet pois edestä
ja jos voimat ovat huvenneet
on huudettu lisää - itketty

ja sitten eräänä päivänä
voi pysähtyä
hengittää
ja juoksemisen sijaan kävellä
ihan hiljaa

nypin jokaisen rikkaruohon
nypin nypin nypin
kunnes en näe muuta kuin mustaa maata
ja sen alla kaikki ne mädänneet luut

makaan mullan päällä ja hajoan hajoan
maailma ehkä pyörii
rullaa kiihdyttää
mutta minä olen sama kuin maa
minä olen itseni ympäristö

voin syödä sun ruusun
pudottaa parvekkeelta
alas
      alas
lasivaasin

haudata kaiken
ja hautautua
tai elää
     tai kuolla

avaran paikan kammo
kun elämä aukeaa edessä
ja yhdellä vilkaisulla niin paljon
ettei mahdu näkökenttään

olen pelästynyt ja arka
ja iho kosketuksesta vielä herkkä
en uskalla oikein nousta
mutta en usko enää vajoavani

olen pelästynyt ja arka
ja pohdin joudunko heräämään uudelleen ja uudelleen
joka aamu rakentamaan tämän kaiken uudelleen
vain jotta uni voi unohtaa

jos allani olisi tukeva maa
tai jos minulla olisi varmuus...
mutta minulla on vain tämä heittelehtivä elämä

en voi puhua
etten katoa
elän pisteestä pisteeseen
mutten näe kulman taa

halu olla hiljaa
ja nukkua
yön synkeän yli
pelotta jatkaa matkaa

jatkaa

minun täytyy olla
ihan hiljaa
minun täytyy olla
salaa

odottaa että palaan
odottaa sillä minä
lupasin tulla

kävelen pois
käännyn pois
puhumaton

minussa herää voima
joka sanoo ei
minussa elää eläin

ja kuitenkin aamu
hymyilevä tuomio

tanssi

askeleet
joita odotan
valo joka nousee ja minä
ensimmäiset hapuilevat otteet
kunnes muistan
tuntea näyttää elää
tämän kaiken

voima on minussa
ja minä olen tätä varten

rakkaus

olen ollut sinun kanssasi jo monta vuotta
herännyt vierestäsi silloin
kun aamu on ollut tuhkaa
ja sanat - niin turhaa

olen huutanut ja juossut
vajonnut ja noussut - ja vajonnut
olen ollut poissa juuri silloin kun olet puhunut minulle
eikä silmäni ole nähneet sinua

enää en epäile
rakkaus on meidän
meissä

mädän jälkeen
kasvaa uuusi
heiveröisempi?
ei ehkä vakaampi
rohkeampi?
ehkä vain
toiveikkaampi

äärimmäisyyksistä
syntyi lopulta
tunne että uskaltaisi
ottaa vastaan
arjen
sellaisenaan

en etsinyt enää valoa
koska se olisi näyttänyt
vain virheet
mutta en etsinyt pimeääkään
sitä pelkäsin

etsin vain kohtaa
jossa voisi elää

rikottuna keritään
muovimattoon
ja kasataan uudelleen
uudelleen

menee vuosia löytää
itsensä uudelleen
kädet jalat
oma ruumis

eräänä aamuna värit aukeavat
puhkeavat kukkaan
ja maailma joka niin harmaana kävi päälleni
on muuttunut tutun keltaisen kautta aina tiilenpunaiseen
Olen varma
olen hengissä
elossa

epävakaa
todellisuus
häiritseviä kuvia
ääniä jotka eivät näy

haluaisin käpertyä itseeni
olla

aika

venytän todellisuutta
omaan suuntani
puhkon seiniä ja kasaan
vääriin kohtiin
muureja väliimme

mutta sitä en voi muuttaa
aikaa hävittää
edes väliltämme

päivä palaa hiljalleen loppuun
ja alkaa uusi aamu
valo
tuskaisen kirkas
silmäluomien alla

käytävän takana
on pimeää
ehkä se riittää
tahdonko enempää
tiedänkö edes kumpaan suuntaan kuljen?

mitä on ihmisen sisällä
tomua?
ajatus ahdistava tai
mennyt muisto

miksi minä en lakkaa odottamasta?

kauas kiertynyt matka
vaan matkan pää
se lienee jo kadonnut

täytyisi herättää uudelleen
rakentaa aavistus siitä
mikä on elämä
kun mikään ei riitä

vuosien jälkeen
tajuaa olleensa sairas
ei hankala, vaikea tai outo
vaan sairas

diagnoosin himmeä valo lohduttaa
sen alle voi piiloutua
sen kanssa voi ehkä elää

lähtemisen jälkeen
pitäisi olla monta perillepääsyä
mutta aina lähtee uudelleen ja uudelleen
koskaan pääsemättä perille

olisin halunnut kirjoittaa viimeisen kirjeen
olisin halunnut kertoa että rakastan mutta en jaksa enää

olisin halunnut jättää vain rakkautta ja valoa
itkun aika ei olisi nyt
vaan sitten joskus vuosien päästä

olisin halunnut sanoa että minun oli hyvä olla
teidänn kanssanne nyt ja aina
mutta niin paljon myös tuskaa etten jaksanut

olisin halunnut selittää niin paljon
mutta en osannut

olisin halunnut vain elää
elää
elää

Joulun tunnelmia

aattopäivän hartaudessa
seuraan Marian veljeä
joka toppatakki allaan nukkuu kirkon penkissä ja
Joosef seuraavassa penkissä odottaa omaa vuoroaan

ja niin alttarin eteen kokoontuvat enkelit paimenineen

Mitä olisi joulu ilman sanomaa
seimi ilman lasta
tai paimenet ilman liinaa päässä

väkisin herätetty ajatus alkaa hehkua
onko se luovuutta kun se on puhallettu viimeisillä voimilla
työllä ja hiellä
ja kaukana niistä romanttisista kuvitelmista
joissa sanat tulevat ennen kuin käsi ehtii kirjoittaa

erityisesti on olemassa valo
tietty oranssi hehku
täysin sanaton tila
odotustila
jonne tullaan ja josta lähdetään
mutta jossa ei ole tarkoitus olla mitään

minun pitäisi kirjoittaa kaikesta muusta
rakkauden sanoista ja siitä hyvästä
mitä joka päivä kohtaan

ja kuitenkin mietin vain näitä murheita
kuolemia
epätoivon hetkiä ja katkenneita ajatuksen rippeitä
joista ei saa enää kiinni

minun pitäisi kirjoittaa kaikesta siitä
mistä haluaisi lukea
mutta minulla ei ole enää sanoja..

älä pysäytä junaa
älä hidasta
älä katso taakse
älä edes vilkuile sivulle

ole vahvasti edessä
ole pystyssäpäin

rakkaus

sun kätes
tai mun

tunne
että olemme kahden
olemme aina
ja tänäänkin yhdessä

kuka käveli ohitseni
kenen hiukset hulmusivat
minunkin olkapäälläni

kenet enkeli ohitti

sinivalkoinen

navettaläningin helmaan
pyyhkäisen nuorimmaisen kyyneleet
ja jatkan lypsämistä

ruutua ja raitaa
sinivalkoista kangasta se vanhempi haaveilee
uuden mekon kuusijuhlaan

jos tämän kerran
toteuttaisi tytön toiveen
ja katsoisi sitten
liikutuksen kyynelten läpi
kun runonsa lausuu

ei pitänyt

ei pitänyt mennä järven jäälle
ei pitänyt olla sulaa
eikä pitänyt kenenkään hukkua

vaan niin meni isäntä jäihin
hevonen rekeineen ja koko kuorma

torstai

rännän jälkeen ensimmäisiä lumihiutaleita
kiukkuisia aikuisia, pitääkö kolata
ja nauravia lapsia, joko haetaan pulkat, joko

maan päällä kaikki hyvin
ilmastonmuutos mannerjäät taifuuni
ja ylipalkatut johtajat

terveisiä sinne kauas

painaisin pääni lunta vasten
käärisin levottoman ruumiini
lumivaipan alle
antaisin lumen sataa

ja sataa

kunnes olisin kuultokuva
hauras näky valkean alla

kuvittelee nukkuvansa
heräävänsä
kuvittelee elämää
siinä välissä

todellisuudessa on vain
pelkkää pelkoa
halvaantuneena seinää vasten

ole hyvä ja istu
katso silmiin
hymyile
- jos siltä tuntuu

minä pysyn tässä
vastakkaisella tuolilla
ja kuuntelen
sinuakin.

se yllättää minut joka kerta
halvaannuttava tunne
ja se taistelu minkä se minussa herättää

kun ei halua luovuttaa
ei halua pysähtyä
mutta ei enää voi juosta

kaamos

se sulkee minut syliinsä
vaikka vihaisin sitä
ja ehkä juuri siksi

en halunnut lähteä
ja kuitenkin
halusin
enemmän kuin mitään

ja pelkäsin
että pakotetaan palaamaan


en osannut elää yksin
mutta halusin

ja pelkäsin
että teen senkin väärin
 
ja vuosia myöhemmin
ymmärsin
että kaikki se piti kokea

itkuiset aamut
yölliset epätoivoiset soitot
osaston himmennetyt yövalot
ja hoitajat jotka kyttäsivät
kuitenkin

ja nyt taas jossain
kääntöpisteessä
jonka huomaan vasta
kun se on
ohi

onko se kipua
kun itkee pahaa oloa
vai onko se pelkkää kuvitelmaa
koska sitä ei näe
eikä sitä voi sanoiksi pukea

miksi pitää aina uudelleen
hakata päätä samaan seinään
eikä kukaan koskaan
sitä pehmusta

en minä halunnut lähteä
ja kuitenkin halusin enemmän kuin mitään muuta
pelkäsin että pakotetaan palaamaan

en minä osannut yksin elää
mutta halusin enemmän kuin mitään muuta
ja pelkäsin että teen sen kuitenkin väärin

ja vuosia myöhemmin ymmärsin
että kaikki se piti kokea
myös ne itkuiset aamut ja yölliset epätoivoiset soitot
osaston himmennetyt yövalot
ja hoitajat jotka kyttäsivät kuitenkin

ja nyt taas
jossain kääntöpisteessä
jonka kuitenkin huomaan vasta kun se ohi

ihan hiljaista ennen pimeää
ei ääntä ei hälyä
kukaan ei itke ei huuda

peräännyn hitaasti
eikä kukaan näe

kun lähden pois
iäksi

en osta valkoisia kukkia
koska suru ei ole valkoinen

se on täynnä kaikkia sävyjä
tunteita
muistoja

eikä se mene pois
mutta joskus hiljaa hiipuu

yllättävä avautuminen

En ole täällä paljon kertonut muuta kuin runoja ja kirjaa. Nyt päätin kuitenkin kertoa, että miten menee ;)
Melkein tasan vuosi sitten juhlistin kirjani julkkareita. Oli pimeää ja julkkarit on niitä ainoita kunnon muistikuvia marraskuusta. Niiden jälkeen vaivuin talviuneen, josta sitten tammikuussa aloin heräillä.

Tänä vuonna kaikki on toisin, en tiedä, vaivunko sellaiseen talviuneen kuin ennen.
Runot ovat elämässäni nyt kaiken aikaa. Runous, kirjoittaminen. En kiellä kirjoittavani, minulla on jopa tuttavia, jotka tuntevat minun ainoastaan ja vain sen takia, että tuntevat runoni. Se on outoa, jännittävää ja uutta. Mutta olen tehnyt töitä sen eteen, että uskallan sanoa kyllä, jos joku kysyy, kirjoitatko runoja.
Olenko avoimempi kuin ennen? No, ei se ehkä sitä tarkoita, koska avoin olen ollut aina. Mutta kirjoittamista olen pitänyt piilossa, en enää.
Sain pienen apurahan alkuvuodesta ja se oli seuraavan kokoelman työstämistä varten. Katsotaan ja odotellaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Erityiskiitos kaikille, jotka olette kommentoineet /kommentoitte. En osaa oikein vastata niihin (kerrankin aihe, jolla minut saa hiljaiseksi). Kommentit analysoivat runoni niin tarkasti, että hämmennyn ja minusta tuntuu, että runot saavat paljon isomman huomion kuin se tilanne, kun kirjoitan ne. Yritän siis sanoa, että minä "vain kirjoitan" ja yhtäkkiä te kerrotte niin tarkasti ja hienosti niistä. Saatte minut ihan hiljaiseksi. Wow.

p.s. tarkkana järjestelmän ihmisenä tarkkailen koko ajan myös päivitystahtiani täällä. Että teillä olisi mitä lukea.

sanat

marrasvalo ei lohduta
puiden takana pelkkä pimeä

haluan silti nähdä
vielä tarkemmin kuulla

äiti on kävellyt pois
jättänyt pimeän huoneen
itkevän lapsen
kaatuneen maitolasin

äiti - missä sinä olet?

älä pakene mustaan veteen
älä jätä minua rannalle

huuda vielä vaikka ääni on mennyt
juokse vaikka jalat ei kanna

älä jätä
älä koskaan minua

hätkähdin mustaa pintaa
pelkoa
että minusta näkyy kaikki
pinnan alle
pään sisään
hengityksen rytmiin

 - valo

en tunnista makuja
äänet ovat vieraita

todellisuus keinuu
ja aistit hämärtyvät

mutta aavistan
- olet siellä

äkkiä tuli pimeä marraskuu
heitti päälleni verhon
jonka läpi tunsin vain ääriviivasi

älä
kävele minun yli
kun minä vasta nousen kaidetta vasten

älä suutele minua
kun käännyn pois ja olen lähdössä

älä pakota minua rakastamaan
silloin kun minä en voi kohdata
ketään enkä
itseä

vai olenko kadonnut
hukutettu unohdettu
poisheitetty

ja kun palaan
ei avaudu ovi
ei kelloja soiteta

syvää hämärää

mihin voin kadota
mihin mereen upota
minkä sineen haudata
hypätä syvään päähän

pihapuun varjossa
avaan muistojen kirjaa
katselen kuvia
ihan hiljaa

muistoksi minulle
jätit koko taivaan
minä uskon siihen
ja samalla sinua kaipaan

kuljit mun vierellä
ohjasit pientä kulkijaa
lohdutit hiljaa
kun kaipasin silloin lohduttaa

jää ikävä kaipuu
ja yksin nyt täytyy taivaltaa
mutta muistojen kultaa
sitä ei tarvitse koskaan unohtaa

Sut ikiuneen
enkeli kultainen vie
se polku on kaita
se ei ole meidän se tie

me kaipaamme sinua
itkemme vuosien ikävää

pisarat

askelin varovaisin
viimeiseen hetkeesi kävelen
pisaran antaisin
muistoksi matkalle viimeiseen

jos olisit aina
mielessäni

olihan se hienoa
kuvitella hetki elämänsä katolla
korkealla jossa ei huimaa

tulla alas varovasti
katsoa alati jalkoihin
ja silti kompastua

nousen koppiin
jossa samat kärpäset vuosikymmenen takaa
pörrää edelleen

humppa soi niin isolla
että naapurin isännän ei tartte radiotaan aukaista

hiki on edelleen
vai onko se tuskaa

ei siihen tyttöön saanut rakastua
ihastua taisin
vein kukkiakin
vaikka jännitti

eikä siitä tullut kuin sanomista
siitäkään

pannuhuoneen ovi on painava
ja maalipinta hassun repaleinen
mina raaputan lisää kuvioita
siinä on jo mäkihyppäjä jonka näkee
jos osaa katsoa

ja se narahtaa
ovi
tietyllä tavalla

helvettiin ne eivät minua saaneet
eivät tienneet edes haluavansa
olisivatko kehdanneet
jos olisivat tienneet
 tiedä häntä

mutta kaikkensa tekivät
että olisi mahdollisimman ahdasta

kaipaus

en kuullut enää moottorin ääntä
sumu vei valot mukanaan
olit lähtenyt
 - ja matka vain jatkuu

en ole mennyt
en ole tuleva
olen tässä

hetki hetkeltä enemmän
voimakkaammin
kovemmin

enkä mene pois
en hylkää

viha kantaa
pelkojen yli
hauraan jään poikki

ja kun rannalle pääsen
ulisen monta päivää

tämän oven hajotan
seinän murskaan pelkällä katseella
häkkilinnun vankilan tuhoan

ja minä huudan
niin että koko kylä raikaa
ja kuulevat sen kaikki
että ei ole hyvä ihmisen olla
pakotettuna
pelkäävänä
yksin

lohdutuksen tomumaa
sinne tahdon upottaa
sanat liian sattuvat
pelon tunteet raapivat

lohdutuksen tomumaa
sinne voisin sukeltaa
jättää tämän elämän
sydämeni särkevän

unen harsopintaan
jää painauma

tiedän
olet mennyt
etkä odottanut minua

miete tänään

en enää putoile
elokuun illoissa pysyn
ja keskustelun sävy ei mene sieluun

unennäköni heikentyy
mutta se olkoot ainoa pettymys
ja toisaalta ne nukutut yöt - kauniita nekin

tällaisena voisi elää - ajattelen

pelkkä huominenko huolena
ei hetkeen yhtään ikävää
nurmessa kukka kuoleva
ilta laskee kohti pimeää

olen yksin
olen elossa
aika kulkee
ajassa

miksi mietin
miksi yksinäin
miksi pelkään
aikaa edessäin

miksi aina pelko huomenna
tulevassa oottais
- kuolema

kesken päivän
ei yhtään hetkeä
etten miettis
ettei ikävä

huomennako
päivä uudestaan
kohti iltaa
kohti kuljetaan

yhtäkkiä pelkkää sanaa
helinää
pisaroita
helmen pyöreää
kiitollista
ilon häivettä
tänään nauran
katson peilistä

lohtu

ja valo nousee
purppuran savun aukaisee
silmät
pimeässä himmenneet
valon ottaa jokaisen
omakseen

minne minne minä menisin
kenen kenen lailla itkisin
kun tulisi ne suuret surut
vuosikymmenien murheet
kuka minua lohduttaisi
kuka pyyhkisi köyhän kyyneleet
kelle kelle minä laulaisin
missä lohdutuksen sanoiksi pukisin

kun tulisi ne suuret surut
surut

ja kun lohdutus saapuu
se kultareunaan pukeutuu
suruharsoon kietoutuu
tulee unenlailla
näillä hallan runtelemilla
näillä mailla
itku kuuluu kauas
kun lohdutus saapuu

kenen paikalle
hän istuu ikävissään
ketä odottaa
viimeisellä hetkellään
kuinka monta kertaa viimeistä
lausuu lähtijän rukousta

viimeisen purjeen
nostin viimeisen
sinun apunasi
enkeli kultainen

kenet menetin

jäin portaille odottamaan
väärään vainajaa

en saa tarinasta otetta
se katoaa
tuulen mukana

odotan ihan hiljaa
näen keijukaisten tanssin
yömyöhään perhoset lentävät kotiin

mutta tarina ei

olinko poissa
vaikka olin lähellä
sinä keväänä
tiellä auringossa

katosin liikkuvaan mereen
kentälle
hiukkaan
hukkasin sinut

ketä odotan portilla
kuninkaan
kenet matkaan saa saattaa
missä vihreämpää
kero kukkia täynnä

kenet matkaan saan saattaa

käsi kädessä sun kanssa
hiljaa.

Puhallan.

Keijupölyä matkallesi.

unohdin
voitinko silloin
kun tiesin että mikään ei paina
entinen

ja silti löysin
sen mitä piti
- sinut

kokemuksesta
voimaa
toivoa
eteenpäin kulkevaa

jotta olisi ehyt
valmis
ja voisi olla taas tässä

kenelle kirjoitan sanojani
kun kaikki ovat jo menneet
kiertyneet arkeensa
joka heidät kuristaa
eivätkä edes tiedä
tippuvansa hetki hetkeltä kauemmas...

mitä heille puhun
jotka eivät kuule enää sanoja
joita huudan lasiseinien takaa
joita itse rakentavat
maanantaista perjantaihin

jonakin aamuna
heräävät kivimuuriensa keskellä
pakottavat minutkin etsimään laastini

rakkausruno

ei tarvitse enää rakastua
koska on siinä

valmiina jokaisena aamua herää
rakkaudessa

näinä päivinä kävelen eilisen kengillä
astun valmiisiin kohtiin
enkä aloita uutta
varjelen puhdasta

minä haudallesi astun
se on kaunis kuin taulu
ei kuulu enää hyräilys - ei kuulu laulu
on tyyntä ei tuulikaan korjaa viljaa
mikä lähelles astun - minä kävelen hiljaa

muistan monet ne kerrat
kun yhdessä mentiin
kesäpelloille kuljettiin
palloiltiin kenttiin

eikä huolittu liikoja murheita lainkaan
meille aikaa vain lisää
 - ja elämän taikaa
nyt pohdin tätä kaikkea urkurin tahtiin
ja muistan että uskoithan luojasi mahtiin
ja viimeiset toiveet kerroit ne varmaan
"tuo arkeen aina valoa
puna vangitsee harmaan"

luin saavillisen sanoja
toisten
ja juovuin jo niistäkin
muka kirjoittaisin omiani

ajatuksia

jos kirjoittaisin kaikki ajatukset
joita olen pitänyt mielessäni
mutten sanonut ääneen
koska olen kuvitellut..
tai edes saisin sanottua
sen kaiken
mitä olen ajatellut
mutta pitänyt liian...

tulisi sekin päivä
että olisin valmis
siihen mistä en tiedä mitään
mutta ajattelen paljon

kosketin kättäsi
viimeisen kerran
hymysi
kasvosi

kannoin unelmamme
viimeisen kerran
toiveesi
tunteesi

kenen luokse lähdit
minne sinulla kiire

viimeisen kerran

rakkauslaulu

anna mun olla sun elämä
anna mun olla sun koko

se juttu minkä takia
avaat oven joka aamu
ja sanot kissalle hei

anna mun olla sulle kaikki
sekin
mitä et uskalla yrittää

pelossa
tunteessa
kovalla voimalla
päin kasvoja

eikä ikävä koskaan
tule hiljaa
varkaana

sohvan päällystin
lempikankaallasi
ei sitäkään..

kahvikuppi korvaton
oli lempimukisi
mutta ei sekään...
vaikka keräisin takkisi ylleni
olisin ilman sinua
sinua

Lööppi

katosit vuosia sitten
ja kun löysin sinut
kansilehdeltä
- en tuntenut enää

matkan paino
jaloissa väsynyt
ja kun pysähdyn
hetkessä levännyt

mitä kaikkea pitäisi
ja kuitenkin mielummin
nautin elän olen
vaikka sitäkin pitäisi

junassa

sadan kilometrin jälkeen
puheensorina muuttuu
kansanlauluksi

lapsuusmuisto

levottomuus tuntui jo säärissä
vaikka puristin itseni maahan
makasin heinikossa ihan hiljaa
jos olisin osannut hengittämättäkin olla


mutta levottomuus ei kadonnut
se huusi itselleen lisää tilaa
ja kun nousin istumaan
silmiin särki

valo ja se kaikki

älä taivu
älä vaivu mielen synkkyyteen
ota valo
- vastaa siihen sykkeeseen

anna polttaa
anna viestin raueta
ole vahva
mutta anna muurin aueta

nukuin
yksinäisen unta
valvoin jokaista
tien kulkijaa

ei haavaa polulla
mut sun takana
tuhat kulkijaa

ei syvyydestä kukaan vastaa
ei huuda elon kellot ei

ei rannalle tuu kukaan vastaan
ei laituria ole ei

vain kuulas ääni kuiskuttaa

metsä pimeä

sun takana
on metsä pimeä

sun takana on
monta ottajaa

vaan annan kulkea
annan ohittaa

pelkkä ikkuna
ei maisemaa

pelkkä aukko elämässä
ei toista kulkijaa

Äiti on ollut mun kanssa
äiti mua taluttaa

äiti on edessä takana
äiti on aina vastassa

sitten väsyneenä
suljen silmäni
ja näen sinut

- jälleen

sun kätes mun kädessä
hetki yhdessä

ikuinen ikävä

lopulta on luovuttava kaikesta
äänestäsi
valosta
jonka tuot huoneeseen

eniten ikävöin tunnetta
jonka herätit minussa

hämmästyin sitä muistojen kirjoa
joka levisi huoneeseen
kun levitin vaatteesi sängylle

jokaisella langalla joku tarina
kerrottavana

minä kuuntelen ne kaikki

huvikummun maisemiin

Et saa mua kii, kii kii
verhotankoa pitkin kiipeämään
nousen lamppuun
kiikkerimpään
etkä saa mua kii kii kii

vappuhuiskasta hame
ja sambakarnevaalit
laivalla uuteen seelantiin

ja silti aina palaan lähtöasemiin
huvikummun maisemiin

vaikket saa mua kii kii kii!

hymiö

jo ensimmäisinä kertoina
kysyit milloin viestiin voi kirjoittaa hymiön
taisin nauraa
ja luvata että minulle aina
vaikka sanoit että olet siinä huono

sen jälkeen
olen tainnut olla
se viestin reunalla pomppiva hymiö
sinun elämässäsi

etäännyttänyt olisin
kipeän ja itkun
mutta en osannut
en edes lähtöhetkellä

tänään

en kadota enää
askelten paino
asento kun istun kivellä
eikä enää ne virtaan katsovat silmät

tänään

en kadota enää
askelten paino
asento kun istun kivellä
eikä enää ne virtaan katsovat silmät

äkkiä tuli kylmä
sanat puhalsivat kuin myrsky
mutta ääneti

palelin
ja yritin kietoutua pelkkiin muistoihin

sanoista lause
jonka muistaa sen rytmistä
tunne jonka muistaa rytmistä

elämä
jonka muistaa kadottaneensa

sinua sinua

olisin ollut sinua
sinua

olisin huutanut sinua
sinua

mutta en sitä ikävää

huhtikuu

en, en olisi jättänyt
sinuakaan yksin
huhtikuussa
en, en olisi

ja silti kävelin kohti
jokapäiväistä aamua
kävelin ja kävelin
kuvittelin että vielä ehdin

en olisi koskaan
voinut
jättää sinua
huhtikuussa

turkoosi

kipu lyö vasten laitaa
ei hellitä
edes silloin kun voimat loppuvat
ja hengitys on ainoa turva

viiltävä tunne
jossa en näy turtumisen lohtua

olen kivussa
kipu

yhtäkkiä vain tietää
että paranee
näkee itsensä todellisena
eikä ääriviivatkaan väreile

yhtäkkiä vain tietää
miten tästä lähtien
 

terävien lauseiden kaiku
hakkaa lattiaan
jättää korkojen jäljet ihoon
ensin pelästyen
sitten kuunnellen
hakkaako sydän
olenko elossa
vai olenko jo eilinen

kadotan
vapinan ajan askeleet
lenkkitossujen nauhat auki
juoksen silti
vaikka juna jätti

ja se kaikki oli eilen

tänään
olen kuitenkin paljon enemmän
mutta hakkaako

juokseeko ne taas?

aidan takana kamala vapina
vanhojen muistojen kultaama kapina
muistojen rapina?
ankeuden vankina

onko aidan takana
minä - vai apina?

en lähtenyt sinua saattamaan
suljin vain oven
kun olit mennyt

yksinäni mietin
mitä sanoisin jos kuitenkin tulisit takaisin
en haluaisi kertoa itkusta ja ikävästä
vaan enemmän siitä ilosta
kun saan olla kanssasi
- vaikka vain ajatuksissa

yhtä aikaa käsittämättömän vahva
ja heikko niin ettei jalat kanna

vajoamista hitaaseen veteen

nuori

sinusta näkee
mitä pelkäät
ja pakenet jo ennen kuin ehdin
istua viereesi

pakenet hiustesi taakse
annat toisten puhua puolestasi
valita ilman mielipidettäsi

ja huoneen toiselta puolelta näen
huutosi
johon luulet ettei kukaan vastaa
mutta minä tiedän
kuka sinä haluat olla

eniten vihaan
sanoja joita ei sanoja
mutta ajatellaan lakkaamatta
kateutta
vihaa ilman kohdetta
ja katkerutta

eniten vihaan
tyhjiä katseita
joiden taakse ei edes halua nähdä

ja kun kosketan sinua olkapäähän
huudat kuin polttaisin
vaikka vain silitän
ja kysyn
mitä sinulle kuuluu tänään

näkymätön nainen

mitä kuvittelit muuttavasi
parilla viivalla keskellä valkoista
tai purppuran väreillä pimeässä
kun emme kuitenkaan
voineet koskaan kohdata
tavata kävellä
edes kadun samaa reunaa

mitä halusit huutaa
avoimesta ikkunasta
kun leikin pihalla nukeillani
kun emme kuitenkaan
voineet koskaan katsoa
näyteikkunaa
edes kadun samalta puolelta

ja kun viimeisen kerran lähdit
paiskasit auton oven kiinni
niin että kaupunki kuhisi
minun nimeä
uudelleen ja uudelleen
mutta sinä olit ainoa
joka sitä ei sanonut
et enää koskaan

limoviikunat

Hajotin
kuplat tiskiveden yllä
kyllä kyllä
tämä täytyy kokeilla
miltä tuntuu pestä
tunteet
fairypesupurkissa
kun nurkissa
lojuu
tuhannet sirpaleet

Kengillä joilla
kävelin turhaan
kun paljain jaloin
olisin päässyt pidemmälle
toiselle kentälle
ja ne sirpaleet
huutaa
kutsuu katsomaan
riitelevää pariskuntaa

Kadotin
kuplat tiskiveden yllä
kyllä kyllä
tämä täytyy peruuttaa
miltä tuntuu unohtaa
tunteet
keski-iän kriisissä
kun pelissä
lojuu
perhe-elämä

uhka

juoksen karhua pakoon
herhiläisten hyökätessä uniini
kipupisteitä lammikon reunalla
läähättävät naaraat nuolevat suolaisin kielin haavojani

moni muu eläin on sutta todellisempi uhka ihmiselle

solmin rusetin kukkakimpun varteen
istun penkillä luonasi
tänään en ole itkenyt vuoteen
olen pitänyt lupaukseni

mutta ei se vie ikävää
kaipaus on toisinaan kuin puukko
toisinaan raastaa

vasta lähtösi jälkeen
olisin osannut rakastaa

hiljaa
painan oven takanani kiinni
hiljaa
suljen silmäni ja toivon

että kerran vielä
tulisit takaisin
olisit kanssani
hiljaa vierelläin

olet poissa
ja jokainen sävel on pelkkää ikävää

entä sitten
kun en jaksa siirtää sinua enää
voin vain tulla viereesi
ja kertoa miltä aamu näyttää
ikkunan takana

olethan silloinkin
minun

ja tulee uusi aamu
vaikket sitä enää nää
juon kahvin yksin
sen kanssa vain

 - ikävää

juossut pois

ja äiti soittaa
ne sanoo että kaikki on puhdasta

ei se enää pysäytä niin kuin ennen
siihen ei lähde mukaan

olen juossut lapsuudesta pois
tai viimeiset askeleet kävellyt ihan hitaasti
kääntynyt vielä
pitääkö kuitenkin palata, kysynyt

mutta kun vastaan tulee
ja tajuaa että voin lähestyä näinkin
tiedän voin juosta sieltä pois
lapsuudesta (vihdoin)

kummisedälle

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen
meidän ei tarvitse aloittaa alusta
halaan sinua
heti kun näen

olen turvassa pelotta pesässä

siivoan elämäni porstuaa
lakaisen lakaisemasta päästyäni
tuhkaa ja lentäviä höyheniä

kyynelillä pesen kaiteet
ja täytän tyhjyyden uusilla tuoleilla
verhoina vanhat sanat

Muistan ajan ennen sinua
hoidetut kädet
kengät rivissä eteisessä
ja se elämän nälkä

Itku on puhdas meri
joka kyynelien joet
yhteen kokoaa.

kahvikuppi keittiön pöydällä
herättää ikävän
lohdutus ystävän
avaa kaipauksen ikkunat

olet tänään poissa
ja vielä huomennakin
sua ikävöin

et jäänyt portille odottamaan
että ehtisin samaa matkaa
jäin yksin lähtöäs katsomaan
jäin yksin etsimään rantaa

ja siellä jossain olet jo
perillä ennen meitä
ja lyhyen matkamme varrelle
lähetät enkeleitä.

lähtösi jätti ikkunaan
huurteisen aamun kukkia
olet mennyt
olet mennyt
ei enää tuskia

vain hento sumuinen aamu
ja kokonainen ikävä

Jää

Huudan!
Muttet enää vastaa.
On välillämme Jää.
Ja muistot. Se kantaa.

pelko on tullut taloon
vienyt viimeisen ilon pois
ei voimia valoon
kuin hämärä laskenut ois

viittansa laskee
ylleni hämärään
minä uupunut olen
tähän murtavaan ikävään

näissä portaissa kuljetaan
vain matkaa yhteen suuntaan
jää toiset katsomaan
sen viimeisen puun taa

olet lähtenyt
olet jo matkalla
ja portaiden juurella
voimme vain hiljaa katsella

Keinutin sua hiljaa
kun odotit laivaa saapuvaa.
Niin hiljaa hiljaa
jäin taakse katsomaan.

En voinut huutaa
en päästää ääntäkään
eikä sitä laivaa
ei tultu enää kääntämään.

Rakkauden määrä
jota ei voi koskaan menettää
ei edes puolittaa

läheisyys
tunne kun tietää

minne ikinä vaivunkin
olen aina tässä

Muistojen kultaamat sivut hapertuu
jos kumarrun lähelle
puree ajan hammas

ei voi paeta
on vain
huomenna

missä oot niin kaukana
minne lähtevän sun näin

missä lakkaa maailma
jossa olit lähelläin

sua aina kaivaten

leikkipaikka hiljennyt
ei yhtään ystävää
pieni ääni hiljennyt
ei enää kättä lämpimää

keinun tyhjentyneen nään
hiljaa tuuleen vajonneen
mikä sai sut lähtemään
kanssa purren hajonneen

kohti merta ulappaa
kovin monet jättäneet
minut yksin kohtaamaan
surun jättää - lähteneet

Olen tuulen takana
hento usvainen aamu.
Olen lentänyt kauan
ja levätä saanut.

Olen poistuva sade
olen viljaton pelto.
Ohikulkeva sana
- uupunut hento.

Surun murtuvan tiellä
kohtaa hiljaa.
Ohjaa venettä siellä
kohti tyyntyvää viljaa.
Näet rannan jo kaukaa
siintää silmissä usva.
Tue kulkevaa hiljaa
kohti lohdutusta.

työlläkö itseni palkitsen
raatamalla näännyksiin
kiveä kiven päälle

hakattuna annan käsien
levätä
viimeiseen

annoin tehdä kaiken
- minä hölmö

puristaa lujempaa kuin kestin
painaa päätä pinnan alle
kauemmin kuin pystyin olemaan hengittämättä


vakaana
värähtämättä kestin
mutta kun tuli aika

en enää tiennyt
kuka minä olin

annoin koskea syvemmältä kuin kestin
annoin avata portit jotka piti pitää kiinni

ja kun vuosien kuluttuakin vielä värisin
ymmärsin
ettei koskaan kukaan
saa tulla toista lähelle
- ilman lupaa


mutta maailmassa
niin paljon pahaa Liisa rukka

olen pelästynyt

kerta kerralta enemmän huutoa

olen kivettynyt ja jälleen kävellyt
pakoon
           pakoon
                
joka kerralla luulen
tämä on kuolemaksi
tämän syvemmällä ei voi käydä

ja kun nousen
rakastan sitäkin että olen hengissä
todellinen


olen ollut liian usein
liian paljon
liian
      liian


mutta harmaata sävyä
sitä en koskaan

juoksen kotiin
avaan paketin
pelkään saaneeni liian paljon

intuitio

käärmeen pesän luona
hengitän pelkkää
sinistä valoa

sisääni

ja ulos

odotan pelkää valkoista
untuvaa

odotan valoa
voimistuvaa

astumassa
kun tajuaa
ettei voi enää paeta

käveltävä
käytävä päähän saakka
              kääntymättä

en halua aloittaa
en noustaa uuteen päivään

itken eilistä iltaa vielä
kun aurinko nousee

joka aamu alkaa ikävällä

pysähtyvä aika
taittuva

saranapuolelta

kajastaa hetken valoa

taisin nähdä
silmissäsi valon

jota kohti katsoit
ennen minua

puhalla tuli

leikkaa sydän
upota kynttilä
anna astian ruostua
polta pöytä


unohda

Kiima

Osallistuin kesällä kilpailuun ja löysin vihdoin runoni. Ehdin sen jo hukata ja unohtaa. Koska kilpailu ohi, laitan runon tännekin.
Kilpailusta koottu antologia löytyy täältä


keskellä tyhjää huonetta
minun haluni
kukkii
lempeää yötä vasten

olen riisunut aseeni
vasarat
porat
siveltimet
nurkassa

ja tilaa on meille kahdelle

viiltävä
voimakas
vakava

minun tunteeni
sinussa
sisällä

minä odotan yötä
verhottoman ikkunan läpi
katson asfaltin pintaa
joka heijastaa kulkijaa

ja minä olen jo sinussa
kun soitat ovikelloa

pysäkillä

olen tässä
seison pysäkillä keskellä myrskyä
mutta en edes palele
käsineittä

koska sisällä minussa roihuaa
tuulen oranssi huuto
äänien valtava melu

minussa sisällä

se on vain vakavaa leikkiä
elämä

tuulen suunnankin
voit muuttaa
asennoitumalla siihen uudelleen


mutta minulta ei voi mitään viedä
vain antaa lisää
kuohuttaa jo valmista myrskyä
humalluttaa syvemmälle mereen

silti vain leikkiä
pientä
(vakavaa)
              elämä

juuri sinulle minulta

ensin kuvittelit
että kaadun
mutta minä vain heilahdin sinua kohti

et tiennyt
saako minua tukea
vai haluanko kulkea yksin


kunnes ymmärsit
että riittää
kun olet
        läsnä

nyt jo hymyilen
harmaan usvan läpi
ensimmäisen kyyneleen
sen alkaessa jätin

nyt jo hymyilen
ja sinun kätees tartun
ole mulle ihminen
ole aito  todellinen

ei tuska satu
se nakertaa
sisältä piikin lailla
ja joka hetki saa valtaansa
suuremman osan

ei tuska satu
se satuttaa
sitä joka on lähellä

voiko juurtua syvempään
kietoa elettyä maan sisään
yhä pidemmälle
       yhä kauemmas

kierrän itseni kerälle
painun syvälle
kynsien alle

painan pääni syliini
jalkani vaipuvat rintaani vasten

en enää hengitä
en enää
elä

elän
ja en

mustaa sadetta

asfalttia vasten
kylmää istua

jos en koskaan nouse
en voi enää kaatua

niille jotka epäilevät

minä kirjoitan sinulle
vaikket sitä uskalla uskoa
eräänä aamuna et kehtaat katsoa
silmiini
koska pelkäät että näet
jotain mitä et olisi halunnut

kirjoitan sinulle
vaikken koskaan kerro mitä se tarkoittaa
jokaisena iltana mietit
onko tekstissä piiloviesti
jota et ymmärrä
ja jonka kaikki muut näkevät
selvästi

minä kirjoitan sinulle
sinusta sinun sanojasi
jotka tunnistat muttet usko

juoksen pakoon susia
joita kukaan muu ei näe
kiiltäviä hampaita
jotka hamuavat jo helmojani

juoksen pakoon enkeleitäkin
koska en jaksa uskoa
että ne olisivat
tulleet pelastamaan

minua

viime hetkellä voin valita
hyppäänkö vai jäänkö raadeltavaksi

kukaan

en ole tänään
kukaan

metsän hiljaista puhetta
huutavaa kohinaa

raivon vallassa
salaan menneet

astu sisään
tämä on tunteiden talo
huone täynnä intohimoa
lasissa juovuttamaa juomaa
ja vieraina vain harvat ja valitut

jos lähdet pois
et pääse koskaan enää takaisin
tähän tunteeseen etkä minuun

olenko minä syntynyt
täysin ilman ääntä
kun nyt tahdon koko ajan
huutaa ajatuksia ilmaan

enkä edes odota
että joku kuulisi

vastustamaton halu
kävellä vetten päällä
liitää peltojen yli

vain jotta näkisit
että olen tosi
tässä ja mahdollisuus

vastustamaton halu
nousta seisomaan kesken konsertin
ja huutaa

Auliksen muistolle

aamulla heräsin ruohonleikkurin ääneen
tiesin olin jo myöhässä
sinun pihasi jo puhdas

vanha iskelmämusiikki ja kerroit
papasta jota en koskaan ehtinyt tuntea

sait minut tuntemaan oloni tärkeäksi
vaikka olin niin keskenkasvuinen

ja aina muistutit
että villimansikat saa käydä syömässä

kauneinta on katsoa
uurnan kantajaa
kappelin varjosta

suru on tummaa samettia
vakaata ja murtavaa

kuolinsiivous

jos et löydä minua enää
ota lipaston laatikosta kirje
pankin tallelokerosta paperit
kastele kukat
ja soita kotiin

minä olen silloin jo mennyt

marras

suostun
laskeutumaan selälleni hangelle
paleltumaan syksyn ensimmäisissä pakkasissa
kuolemaan lehtien mukana
ja niiden alle

en enää elä
en edes hengitä

karkki vai kepponen

vihelsin mennessäni
biisi soi koko kaupungissa
kun kaikki ikkunat levällään

olen tänään onnellinen
olen tänään pilailupuodin setä
tiimarin kyniä myyvä tyttö
oven takana oleva lapsi joka kysyy
karkki vai kepponen

kevyttä ensilunta tai syksyn viileä tuuli
eteisen limenvihreä ovi
johon lyön varpaani joka kerta

ja lehti on myöhässä tänäänkin
bussissa jarrut rikki
myöhästyn töistä ja ja...
olen kuitenkin tänään onnellinen
olen tänään pilailupuodin setä
tiimarin kyniä myyvä tyttö
oven takana oleva lapsi joka kysyy
karkki vai kepponen

muta-tapahtuma(ssa)

(kun muut tekivät sarjakuvaa, minä kirjoitin ja tässä tulos)

sarjakuvapajaa
                  rajaa
strippisi mahtumaan
elämän kehyksiin
osuuko paperiin?

Pistävät piuhoja purkkiin
                              nurkkiin
kerääntyvät piirtäjät
                     välittävät
omaas maailmaas

onko vasemmassa kädessä
enemmän väriä
onko aivolohkojen välissä
eläviä käärmeitä
onko lonkeroilla sielu?

kukaan ei puhu minun sanoillani
vaikka joskus ehdin luulla

olen ja en ole
olemassa

kirjoittaminen on pakko
pako

verhon avaamista
kun sanat loppuvat
kun ei enää osaa selittää
millaisena koen näen aistin

että edes hetken tuntisin
että toinen on kanssani samassa huoneessa

tänään ymmärsin
miksi kirjoitan runoja
se on ainoa keino
näyttää edes vähän siitä maailmasta
jossa elän

kun seison sateessa alastomana
ja istun pimeässä eteisessä
kun muut tanssivat

kun ei ole ääntä silloin
kun pitäisi huutaa

eikä ole ketään
johon koskea

kun on niin
helvetin yksin

eikä sieltä pääse pois

teatterin aula
ja kajalilta maistuva poika
joka myy lippuja

niin söpö

mitä välii

en vastaa sinulle
en hymyile vaikka portin pielessä odotat
melkein kuin koira
minun tulevan aamulla

kukaan ei tervehdi
eikä käsi nouse lippaan

nyt on marraskuu - helvetti
mitä välii

pimenevä ilta
laskeutuu huntuna päälleni
enkä alta löydä valoa
en tilaa hengittää

aavistan
lähelläni pakenee aika

vapaana kulkeva virta

pidän kiinni kaksi käsin saavutetusta
kadotettua en itke
en kerjää enää

aidan takana taikalakana
paljaiden varpaiden
alkava kapina
vanhojen koneiden
tasainen rahina
tarina

harmaiden arkien
taittuva vapina
tarina vailla sanojen kahleita

vapaina

syksy

en haravoinut lehtiä pihalta
annan niiden säihkyä
vielä viimeistä auringon valoaan

halla-aamuja odotellessa nukun pitkään
nautin
kitalakea polttavasta aamukahvista
tekovalon loisteessa

vietän viimeisiä aikoja ilossa
kunnes se saapuu
syys