pidän kynsin hampain
kiinni tunteesta
joka tulee torstaina 10.27

kuka tämän iskisi minuun
loppuelämäksi
suoraan verenkiertoon

enhän häpeä
käännä katsetta
halua unohtaa eilistä
sulkea huomiselta ovea

enhän käännä takkia
nurinpäin uudelleen
niin että saan takaisin oikean
vaiko kääntöpuolen

en tiedä itsekään
oliko tämä eilen vai huomenna

katto madaltuu
Vai sadettako enteilee

jaksan jatkaa
kun valona sanat
joskus sanotut

Nyt istun hetkeksi
kun huimaa.

Luulin tietäväni
luulin lukeneeni
luulin luulin luulin.

Ja tiesinkin. Kerroin kaiken minkä tiesin.
Aloitin alusta ja tulin tähän hetkeen.
Kuvailin selkeästi ja tietäen että tämän osaan. Halusin niin kovasti että pöydän toiselta puolelta tulee vastaus. Vastaus joka sinkoaa elämäni aivan uudelle tasolle. Tai sitten ei. Mutta edes niin että se jatkuisi. Elämä. Millaisena sitten jatkuisi.

Sain vastauksen. Ehkä empivän.
Ei avautunut kuilu, ei soinut myöskään fanfaarit. Ei loistaneet tähdet.

Eteen aukenikin sileä tie.
Ja siitä näkee kauas.
Istun nyt tässä ja katson. Eteenpäin.

onko surussa jotain toivoa
sairaus joka paranee
helpottaa
ei poistu mutta muuttuu kuitenkin

mutta ahdistus
ei hellitä ei katoa
ei vaihda muotoa vaan pysyy
vuosikymmeniä samana
eikä edes helpota
ottaa sisäänsä kaiken muun
myös surun
ja omalla tavallaan kadottaakin sen

selviän. keinulauta pysähtyy.

Vauvaruno tilauksesta

Eräälle pienelle miehelle (tai oikeastaan hänen vanhemmilleen) piti rustata runo.
En sitä kirjoittamisen jälkeen voinut heti tänne laittaa, ettei kyseessä oleva perhe nää liian aikaisin. Ja sitten unohtui. Nyt tuli tarvetta runolle ja onneksi onnellinen perhe sen oli säilyttänyt. Joten tässäpä tänne säilöön (ja käyttöön) tämäkin.

* * *

Nuppu Näppy Napero
Kullanuppu Höperö

Onko söpöt varpaat? On!
Onko aivan ihana? On!
Onko oma kulta? On!

Muista halata
- myös isää

Muista nukuttaa
- myös äitiä

Ja pliis, vietkö vaipparoskat mennessäsi