tiistai 25. heinäkuuta 2017

On se hyvä että tietää jotain aerodynamiikasta

Insinöörin.. No se vänkäri

Joko kolmatta kesää oma karavaanipesä
hommat hoituu jo niin
ettei köökissä törmätä joka kerta
vessavuorot jaetaan tasaisesti
ja vaimo hoitaa kokkailun - extremeä

jotain on myös opittu
kirjataan ylös muistettavat asiat
dementian varalta - tai ensi kesän
kuten markiisin jalkojen asento
tai sängyn leveys

illan kruunaa
tuulen hiljainen lepatus
vaan ei markiisinauhojen
tätäkään ei tietäisi jos ei tietäisi aerodynamiikasta sanoo insinööri

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Matkalla

Kirjoitan tätä matkalla. Kävin nyppimässä kukkia äidin haudalla ja mietin kirjaa ja ajatuksia joita kirjasta saattaa lukijalle tulla ja niitä ajatuksia joita kirjoittaminen herätti.

Vein samalla muutaman myyntiin Alavieskan kirjastoon ja huomasin sattumalta arvion Satakunnan kansasta. Jännää. En edes ajatellut että kirja pääsisi lehteen. Mutta käypä lukemassa. https://www.satakunnankansa.fi/kotimaa/porilaiskirjoittajien-runoteoksessa-elaa-sukupolvien-katkeamaton-ketju-200269321/


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Runovideo

Hei,
tein pitkästä aikaa runovideon ja ehkä haluan siitä hiukan kertoa.
Runo on uusimmasta eli minun ja Kaisan teoksesta Miten teitä ihailenkaan. Ja kuten arvaatte, se on minun runoni. Se on harmaa. Vaikka minä en ole. Mutta elämässäni on paljon asioita, joita ei voi väreillä muuttaa ja yksi niistä asioista on äidin sairaus, joka vaikutti koko perheen elämään yli kaksikymmentä vuotta.

Tämä runo kertoo siitä.

Pistä äänet päälle ja ota nenäliina valmiiksi.


torstai 13. heinäkuuta 2017

Mitä Eino sanoisi?

Kesälomalle jääminen on minulle aina sellainen hyppäys, joka vaatii jotain irtautumista. Vuosi sitten juoksin itseni lomalle, tänä vuonna vietin Eino Leinon päivää Galleria Liisa Ekqvistissä runoillen.

Anna Katariina, Katriina, Jaana Simula, Liisa Ekqvist ja minä
Gallerian pihalle oli ilmestynyt neljä alavartaloa! Kuvanveistäjät Anna Katariina Roos ja
Katriina Sjöblom olivat luoneet puhuttelevia veistoksia meidän ja ohimenevien autoilijoiden iloksi. Kuvasta voit Jaanan ja Liisan välistä nähdä yhden.


Minä sain kunniaksi olla mukana runoilla. Ja koska koskaan ei voi tehdä mitään samanlaista kuin ennen, rakensin tietysti tätä varten sellainen sopivan runopotkurin (hih) jossa oli sekä päivän teemaan liittyen Eino Leinon taide-runo, omaa runouttani joka sopi sekä teoksiin että teemaan. Teoksista en tietysti tiennyt mitään etukäteen, mutta mainoksen olin nähnyt. Ja sen tiesin, että ne sijoittuvat Liisan ja Juhanin pihalle.

Saavuimme Jaanan kanssa ajoissa paikalle ja minulla oli mahdollisuus ihanan keittolounaan välissä käydä katsomassa pihamaalla teoksia ja ripotella mukana olleet silmälasit niiden lisään. Sillä runoilijan silminhän minun piti katsoa teoksia. Ja miettiä, mitä Eino sanoisi.

Jaana puhui houkuttelevasti taiteesta, sen ymmärtämisestä ja sen tuomista tunteista. Keskustelua jatkettiin vielä sisällä, jossa sai tutustua Gallerian kesänäyttelyyn ” KESÄBLUES ” taiteilijat: Maikki Haapala, Hanna Järvi, Kaisa-Leena Kaarlonen, Tarja Kleemola, Anja Oasmaa ja Ritva Rautakoski ovat Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen jäseniä.

Ja nyt tulee se tärkein: kuvitelkaa sopivan intiimi tila. Taiteilijoita. Keskustelua. Puhetta. Tunteita. Sellainen olo, että muistaa, mitä varten ja miksi kirjoitan, kuka olen ja miksi olen ja olenko olemassa. Se tunne, kun tietää, että tämä on minun juttuni ja tästä minä saan voimaa. Se tunne kun yhtäkkiä vain tietää, että tällä tunteella minä elän pitkään. Ja niin elänkin. Koko kesäloman. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Kiitos kaikille. Kiitos siitä, että muistutatte minulle, kun itse unohdan. Ja olette olemassa myös silloin, kun minusta tuntuu, että en ole olemassa. Kun kadotan itseni, lupaan, menen Liisan luokse ja löydän jälleen itseni.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

No miten meni?

Kaisan ja minun yhteinen runokirja on nyt virallisesti myynnissä ja julkkarit on vietetty. Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka teitte illastamme aivan hurmaavan.

Vaikka perjantaina kotiin päästyäni olin kyllä sitä mieltä, että mitä tulikaan tehtyä, mutta nyt on jo fiilis tasaantunut. Tiedättekö muuten sen tunteen, kun on ihan innoissaan jostain, menee hyvin ja sitten kuitenkin olo sen koko jutun jälkeen on sellainen, että tekisi mieli mennä sängyn alle piiloon ja unohtaa kaikki. Mistä se tulee? Olenko ainoa, joka kriiseilee aina tuollaisen jälkeen? Liitän sen jotenkin herkkyyteeni ja hiukan ehkä siihen kotikasvatukseen, joka sopii hyvin myös satakuntalaiseen luonteeseen eli älä ny vaan itestäs mitää kuvittele :)

Kukkia
Kannoimme ne kaikki ihanat kukat kotiin (kiitos hissiremontin, kannoimme hiukan useamman askeleen, onneksi naapurirapussa on toimiva hissi ja suht lyhyt yhteys meille).

Mun kukkia ja Kaisan kukkia. Jaoimme jotenkin järkevästi ;) Nämä tuli meidän olkkariin.


Juhla on aina juhla. On sitten iso, pieni, läheisille tai kaikille. Rakastan kuitenkin sellaisia tunnelmallisia juttuja, joissa on pieniä ylläreitäkin. Ja meillähän niitä piisasi. Kerron siis tässä hiukan siitä, mitä julkkareissa oikein oli mietitty ja miksi.

Ai niin, Kaisa sai aika paljon myös karkkia. Hmm.. ilmeisesti lähipiiri tiesi jotain Kaisan karkki-intohimosta, joka minulle ihan uusi juttu. Tähän pitänee palata vielä.

Kakkua
Jo ennen kuin kirja oli edes valmis, pohdimme Kaisan kanssa, että millaisen tilaisuuden ystäville ja läheisille haluamme järjestää. Ja ensimmäisenä mietimme tarjoilun. Meillä oli hyvin selvät ajatukset eli kahvelileipiä (Kaisan toive) ja kuivakakkua (mun toive). Kahvia pitää tarjota ja sen pitää olla hyvää. Joten helpoin ja tunnelmallisin paikka olisi kenties joku kahvila.

Saimme kirjalaatikot auki maanantai-iltana ja samalta istumalta Kaisa varasi meille Puuvillan luona olevan Cafe Solon paikaksi seuraavan viikon perjantaiksi. Sitten mietimme, onnistuuko kutsujen lähettäminen postin kautta kuten toivoimme (siis ihan vanhanaikainen kirje). Onnistui. Ehtivät perille.

Solossa yhdistyy hyvä kahvi (ehdottomasti), tunnelma, parkkipaikka (sekin pitää kuitenkin miettiä) ja tarjoilun helppous (varsinkin, kun päätimme leipoa itse eli Petra teki kahvelileivät ja minä tein kakut). Ja kakuksi valitsin tietysti sen, mitä äiti teki aina kun olin lapsi eli isoäidinkakku. Onneksi tädillä oli resepti nopeasti saatavilla, niin isän ei tarvinnut alkaa käydä äidin satoja reseptejä läpi. Serkuilta kyllä kuulin juuri, että miltei jokaisella on tuo resepti, sillä äiti jakoi aina hyväksi havaitut ohjeet koko suvulle. (Olen muuten luvannut jatkaa äidin reseptipalvelua, lupaan hoitaa asian. Vielä en ole niitä kerännyt kotiini).

Kehoa
Kävin keväällä Teljän seurakunnan Pyhän tanssin torstaituokiossa jossa ihastuin Sarin vetämiin pyhiin tansseihin. Siksi toivoin, että myös juhlissamme olisi pyhä tanssi ja kappaleeksi valitsin Haltin, joka se kosketti minua eniten, kun sitä tanssimme. Ja luonnollisesti Kaisalle sopi oikein hyvin pyhä tanssi tuomaan tunnelmaa. Ja tosiaan, tanssi jotenkin avasi illan ihanasti. Tuli sellainen toisaalta hiukan juhlallinen, arvokas mutta toisaalta hyvin intiimi ja tunnelmallinen olo. Jo siitä, kun itse sai keskittyä tanssiin. Ei tarvinnut niin miettiä, että mitä tästä illasta tulee, kun sai tanssia heti hyvän olon itselleen. (Jos sinua kiinnostaa pyhä tanssi niin lue lisää tästä linkistä.)
Halti: kuvassa tanssii Petra, minä (punaisessa paidassa), Sirkka ja Sari (mustissa)


Kaisa ja minä
Kaisan kanssa kerroimme tietysti myös kirjan synnystä. Siitä, että koko idea oli väärinkäsitys ja miltei vahinko. Luulin, että Kaisa ehdotti minulle yhteistä kirjaa, kun lähetti Mediapinnan mainoksen Suomi100-julkaisuista, mutta sitten kävikin ilmi, että hän hyvää hyvyyttään halusi ilmoittaa minulle, että tuollainen on menossa. Ja minä siis kuvittelin, että tämä oli kysymys tahdotko (tehdä kanssani kirjan) ja vastasin, että joo joo. Siinä vaiheessa Kaisan runoilusta ei tiennyt muut kuin minä. Eikä oikein Kaisa itsekään.

Joten aloitimme yhteisen teoksen koonnin teemalla sukupolvet.
Puhumme paljon suvuistamme, perheistämme, puhumme paljon menneisyydestä ja miten se vaikuttaa meihin. Ja nauramme paljon sitä, kuinka minä olin vuosikymmeniä Kaisaa nuorempi ja silti minun lapsuuteni kuulostaa Kaisan korvissa hänen isoäitinsä lapsuudelta ja välillä mietimme, kumpi meistä onkaan vanhempi ja kumpi olikaan se sotien jälkeen syntynyt *naurua*.





Tästä kaikesta syntyi sellainen tehtävä, jossa kirjoitimme viisi runoa ja toinen vastasi niihin. Ja näin teimme kirjan. Yksinkertaistettuna. Sen lisäksi lähetimme varmaan sata sähköpostia ja toistasataa whatsupp-viestiä. Tapasimme kirjan merkeissä kolme kertaa. Kerran kahvilassa, kerran Kaisalla ja kerran meillä. Kiireiset naiset luottavat viesteihin ja mehän emme yleensäkään liikaa käytä aikaa miettimiseen. Kuten esimerkiksi siihen, miksi tällainen kannattaa ja kannattaako tehdä.

Kirja



Oikeastaan kirjan juhlistaminen yhdessä toisen kanssa on huomattavasti hauskempaa kuin yksin. Ai miksikö? No esimerkiksi siksi, että...

Kaisalla on Heimo, joka puhui (pakotettuna vai vapaaehtoisesti, se jääköön arvoitukseksi) juuri sillä tavalla, että jos puhe olisi kestänyt hetkenkään kauemmin, olisin itkenyt koko illan. Onneksi ammattipuhuja tietää, milloin lopettaa.

Kaisalla on Petra, jonka valokuva kirjan kannessa on aivan ihana! Meillähän oli tarkoituksena valita aivan toisenlainen kuva mutta sitten ihastuimme tähän. Petra myös tanssi ja leipoi. Eli koska minulla ei ole tytärtä, niin lainasin Kaisan tytärtä. Mistä tuollaisia lapsia muuten saa (tämä on retorinen kysymys, toimhuom).

Kaisalla on myös äiti, joka ymmärtää (ja sanoo varmasti jos on eri mieltä tai ei ymmärrä) että välillä kannattaa sanoa suoraan ja kommentoida. Ja kuitenkin olla tukena. Lainaan myös Kaisan äitiä, nyt kun minulla ei enää ole omaa.

Tässä vaiheessa tutut jo hätääntyy, enkö kiitä lainkaan omaa miestäni. Kiitän. Kyllä. Ilman häntä en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista uudelleen, en olisi koskaan julkaissut yhtään kirjaa, en olisi tässä kirjoittamassa tätä nyt enkä tiedä, mitä yleensä tekisin, olisin tai mitä ikinä. Enkä muistaisi syödä. Joskus tarvitsee ihmisen joka pelastaa itseltä. Minut on onneksi pelastettu.

Entä nyt?
En tiedä. Mitä nyt pitäisi? No, kirjoittaminen jatkuu. Runokeikat jatkuu, kun mahdollisuuksia tulee eteen. Elämä jatkuu. Kahvelileivät ei jatku kovin kauan, koska ovat niin hyviä, että olen syönyt niitä jo aika monta. Ja kakut meni sukulaisille jakoon.

Kuvat: Johanna Malm, Petra Hietanen, Heimo Hietanen, Kaisa Hietanen ja minä