Jännitti. Jännitti ihan hirmuisesti. Suorastaan hirvitti. Mietin, mihin olinkaan ryhtynyt. Kyllähän sitä täällä etelässä puhuu ja höpisee omasta kirjoittamisestaan missä tahansa, mutta mennäpä lapsuuden maisemiin, sinne mistä aikoinaan on lähtenyt ja ajatellut, että tänne ei takaisin tulla. Ja yleisössä istuu ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut ehkä jopa kauemmin kuin minä itse.
 | |
| Kuva: Ulla-Mari Kivi |
Halusin kuitenkin kokea tämänkin. Miksi? Ehkä kiitoksena siitä, mitä kaikkea tukea olen (kuitenkin) kotikentältä saanut. Varsinkin silloin, kun en oikein itsekään tiennyt, että mitä haluaisin.
Rakkaus runouteen lähti kirjastosta. Silloin Alavieskan kirjasto sijaitsi vielä lähellä silloista yläastetta ja vaikka kirjasto ei kuulunut koulun alueeseen, opettajat katsoivat läpi sormien, kun kävin välitunneilla kirjastossa. Kirjastossa oli rauhallista, siellä ei ollut kiusaajat, siellä sai kulkea. Ja jotenkin johkaannuin siihen runohyllyn luo ja löysin sieltä sellaisia runoilijoita kuin Mirkka Rekola, Helena Anhava ja Risto Rasa. Sitä ennen runot olivat tulleet tutuksi alakoulun juhlissa, jossa aina halusin esittää jonkun runon. Aluksi valmiin, myöhemmin itsetekemän. Mutta siitä se lähti.
Mutta tähän ikään mennessä olen ehtinyt jo ainakin kerran kirjoittamisen lopettaa. Ja aloittaa uudelleen. Pyhästi runoillassa lupasin, että enää en lopeta.
Runoilta meni hyvin.
Jäi tunne, että nyt, aikuisena, pystyn antamaan jotain sellaista, mitä minulle on annettu aikoinaan. Tutuille puhuminen on sata kertaa kamalampaa kuin vieraille, mutta selvisin.
Ja täytyyhän sitä välillä pistää itsensä likoon. Mitä tämä olisikaan, jos aina tekisi vain ne helpoimmat jutut.
Nuoruuden kirjoitukset hiukan huvittavat, mutta paljon tuttua niissä on. Onneksi tuohon aikaan ei lisätty kirjoittajan kuvaa. Sitä en ehkä olisi kestänyt.
