Runoilta Mikko Mankisen kanssa Lopen kirjastossa on nyt takana ja tässä hiukan hajatelmia kaikesta siitä, mitä sanottiin tai jätettiin sanomatta.
Kyllä runoa on aina mukana puhua.
Vaikka Mikkoa en entuudestaan tuntenut niin eihän runoilija voi olla muuta kuin symppis tyyppi. Ja ehdin Lopelle sen verran ajoissa että ehdin tutustua Mikon runokirjaan johon kyllä palaan vielä ajan kanssa uudelleen.
Hiukan jännitti Mikon kirjallisuusalan tietous mutta onneksi tällainen puhuu-mistä-vain -vinkkari ei jää sanattomaksi edes asiantuntijan vieressä. Ja hienoa oli huomata, kuinka tavallaan eri lähtökohdista kirjoitamme ja kuitenkin samoista.
Runoillassa parasta on - edelleen - yllättävyys. Ei voi todellakaan tietää, mitä asioita toinen tuo esille. Vaikka olisin miettinyt valmiiksi tarkkaankin, mitä sanon, niin toisen runoilijan vastaukset ja kommentit toivat aina jotain yllättävää tai sellaista joka johdattaa asian ihan eri vesille.
Lopella puhuimme aisteista, kirjoittamisesta työnä tai runoista rahana. Kirjasta kirjana fyysisenä mutta myös siitä kuinka esim itse koen että kirjalla ei enää ole niin isoa merkitystä kun saa puhua runoista ja äänensä kuuluviin esim tämän blogin kautta. Mutta eihän minua pyydettäisi esiintymään ilman kirjoja joten ilman niitä ei olisi minua runoilijana. Tai jotain.
Ja tietysti puhuimme esiintymisestä. Runojen lukemisesta. Kaikesta.
Kiitoksia Lopen kirjaston henkilökunta ja aina niin loistava Siina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti