Nyt istun hetkeksi
kun huimaa.

Luulin tietäväni
luulin lukeneeni
luulin luulin luulin.

Ja tiesinkin. Kerroin kaiken minkä tiesin.
Aloitin alusta ja tulin tähän hetkeen.
Kuvailin selkeästi ja tietäen että tämän osaan. Halusin niin kovasti että pöydän toiselta puolelta tulee vastaus. Vastaus joka sinkoaa elämäni aivan uudelle tasolle. Tai sitten ei. Mutta edes niin että se jatkuisi. Elämä. Millaisena sitten jatkuisi.

Sain vastauksen. Ehkä empivän.
Ei avautunut kuilu, ei soinut myöskään fanfaarit. Ei loistaneet tähdet.

Eteen aukenikin sileä tie.
Ja siitä näkee kauas.
Istun nyt tässä ja katson. Eteenpäin.