juoksukello

Minähän en niitä sykkeitä mittaa!
kuuluisat sanat.
Söin nekin.

Lupasin, että ostetaan sitten.
Minullekin juoksukello. Älypuhelin käsivarressa alkoi olla kieltämättä hankala.

Olenko seurannut testejä? Kysyi insinööri.
En.
Oletko kysynyt, mitä muut käyttävät? Kysyi insinööri.
En.
No mitä te puhutte, kehtasi ihmetellä.

Lupasin tutustua testeihin. (Silmäilin.)
Mentiin kauppaan.

Ja minähän en siitä kovin paljon ala maksaa, sanoin.
Ostin alennetun. Vanha malli. Mutta käteensopiva.
Pienikätisen ikuinen ongelma on ranne. Nyt löytyi niin sopiva.
Tekniikasta viis, pääasia, että pysyy kädessä eikä ole kovin paljon isompi kuin nyrkki.
Päätös oli helppo tehdä.

Ensimmäinen lenkki oli kauhistus.
Ei, en lue käyttöohjetta.
Minä haluan juosta lenkillä. Minä en tosiaan halua tietää, missä minä juoksen.
Sen näkee silmillä. Ja tiellä.

Meni hermot.
Lähteä muka lenkille ja kuitenkin minuutin välein tuijottaa kelloa.
Oli tämäkin ostos. Rentouttavasta juoksusta tuli stressi. Juoksukellostressi.

Kuukausia kului. Kyllä, osasin synkronoida vanhaan ohjelmaan.
Kyllä, osasin käyttää eri toimintoja.

Hyvinhän tämä meni, ehdin huokaista.
Kunnes lähestyi joulu ja insinööri ehdotti,
pitäisikö ostaa uudempi malli.

Lähden lenkille. En edes vastaa.
Minähän en niillä kelloilla juokse!