puhuin tänään runoista ja itsestäni ja tästä kaikesta.
Lähdin liikkeelle siitä, mistä kaikki alkoi, lapsuudesta, kotoa ja päädyin lopulta tähän päivään. Pohdin siinä puhuessani, kerronko liian synkistellen, kun kerron pahasta olosta, terapiakirjoittamisesta ja siitä, kuinka kirja on syntynyt aina jonkun ison muutoksen jälkeen.
Ja kuitenkin, ilman näitä (liian) isoja tunteita ei olisi runoja, ei olisi tällaista minää. Miksi siis siloittelisin. Miksi puhuisin hauskoja, kun elämä ei pelkästään sitä ole.
En silti halua vaivuttaa synkkyyteen. Päinvastoin haluan kertoa, kuinka runo kantaa. Kuinka kirjoittaminen antaa mahdollisuuden, kuinka se myös parantaa ja eheyttää.
Aika huikeaa.
Mutta ilman näitä esiintymisiä en pohdisi tätä kaikkea. Annan runoille elämän, mutta runot antavat myös minulle elämän. Hmm... nyt menee jo niin syvälliseksi, että ehkä parempi jättää nämä fiilistelyt runoja varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti