Vaikka perjantaina kotiin päästyäni olin kyllä sitä mieltä, että mitä tulikaan tehtyä, mutta nyt on jo fiilis tasaantunut. Tiedättekö muuten sen tunteen, kun on ihan innoissaan jostain, menee hyvin ja sitten kuitenkin olo sen koko jutun jälkeen on sellainen, että tekisi mieli mennä sängyn alle piiloon ja unohtaa kaikki. Mistä se tulee? Olenko ainoa, joka kriiseilee aina tuollaisen jälkeen? Liitän sen jotenkin herkkyyteeni ja hiukan ehkä siihen kotikasvatukseen, joka sopii hyvin myös satakuntalaiseen luonteeseen eli älä ny vaan itestäs mitää kuvittele :)
Kukkia
Kannoimme ne kaikki ihanat kukat kotiin (kiitos hissiremontin, kannoimme hiukan useamman askeleen, onneksi naapurirapussa on toimiva hissi ja suht lyhyt yhteys meille).
 | |||
| Mun kukkia ja Kaisan kukkia. Jaoimme jotenkin järkevästi ;) Nämä tuli meidän olkkariin. |
Ai niin, Kaisa sai aika paljon myös karkkia. Hmm.. ilmeisesti lähipiiri tiesi jotain Kaisan karkki-intohimosta, joka minulle ihan uusi juttu. Tähän pitänee palata vielä.
Kakkua
Jo ennen kuin kirja oli edes valmis, pohdimme Kaisan kanssa, että millaisen tilaisuuden ystäville ja läheisille haluamme järjestää. Ja ensimmäisenä mietimme tarjoilun. Meillä oli hyvin selvät ajatukset eli kahvelileipiä (Kaisan toive) ja kuivakakkua (mun toive). Kahvia pitää tarjota ja sen pitää olla hyvää. Joten helpoin ja tunnelmallisin paikka olisi kenties joku kahvila.
Saimme kirjalaatikot auki maanantai-iltana ja samalta istumalta Kaisa varasi meille Puuvillan luona olevan Cafe Solon paikaksi seuraavan viikon perjantaiksi. Sitten mietimme, onnistuuko kutsujen lähettäminen postin kautta kuten toivoimme (siis ihan vanhanaikainen kirje). Onnistui. Ehtivät perille.
Solossa yhdistyy hyvä kahvi (ehdottomasti), tunnelma, parkkipaikka (sekin pitää kuitenkin miettiä) ja tarjoilun helppous (varsinkin, kun päätimme leipoa itse eli Petra teki kahvelileivät ja minä tein kakut). Ja kakuksi valitsin tietysti sen, mitä äiti teki aina kun olin lapsi eli isoäidinkakku. Onneksi tädillä oli resepti nopeasti saatavilla, niin isän ei tarvinnut alkaa käydä äidin satoja reseptejä läpi. Serkuilta kyllä kuulin juuri, että miltei jokaisella on tuo resepti, sillä äiti jakoi aina hyväksi havaitut ohjeet koko suvulle. (Olen muuten luvannut jatkaa äidin reseptipalvelua, lupaan hoitaa asian. Vielä en ole niitä kerännyt kotiini).
Kehoa
Kävin keväällä Teljän seurakunnan Pyhän tanssin torstaituokiossa jossa ihastuin Sarin vetämiin pyhiin tansseihin. Siksi toivoin, että myös juhlissamme olisi pyhä tanssi ja kappaleeksi valitsin Haltin, joka se kosketti minua eniten, kun sitä tanssimme. Ja luonnollisesti Kaisalle sopi oikein hyvin pyhä tanssi tuomaan tunnelmaa. Ja tosiaan, tanssi jotenkin avasi illan ihanasti. Tuli sellainen toisaalta hiukan juhlallinen, arvokas mutta toisaalta hyvin intiimi ja tunnelmallinen olo. Jo siitä, kun itse sai keskittyä tanssiin. Ei tarvinnut niin miettiä, että mitä tästä illasta tulee, kun sai tanssia heti hyvän olon itselleen. (Jos sinua kiinnostaa pyhä tanssi niin lue lisää tästä linkistä.)
 |
| Halti: kuvassa tanssii Petra, minä (punaisessa paidassa), Sirkka ja Sari (mustissa) |
Kaisa ja minä
Kaisan kanssa kerroimme tietysti myös kirjan synnystä. Siitä, että koko idea oli väärinkäsitys ja miltei vahinko. Luulin, että Kaisa ehdotti minulle yhteistä kirjaa, kun lähetti Mediapinnan mainoksen Suomi100-julkaisuista, mutta sitten kävikin ilmi, että hän hyvää hyvyyttään halusi ilmoittaa minulle, että tuollainen on menossa. Ja minä siis kuvittelin, että tämä oli kysymys tahdotko (tehdä kanssani kirjan) ja vastasin, että joo joo. Siinä vaiheessa Kaisan runoilusta ei tiennyt muut kuin minä. Eikä oikein Kaisa itsekään.
Joten aloitimme yhteisen teoksen koonnin teemalla sukupolvet.
Puhumme paljon suvuistamme, perheistämme, puhumme paljon menneisyydestä ja miten se vaikuttaa meihin. Ja nauramme paljon sitä, kuinka minä olin vuosikymmeniä Kaisaa nuorempi ja silti minun lapsuuteni kuulostaa Kaisan korvissa hänen isoäitinsä lapsuudelta ja välillä mietimme, kumpi meistä onkaan vanhempi ja kumpi olikaan se sotien jälkeen syntynyt *naurua*.
Tästä kaikesta syntyi sellainen tehtävä, jossa kirjoitimme viisi runoa ja toinen vastasi niihin. Ja näin teimme kirjan. Yksinkertaistettuna. Sen lisäksi lähetimme varmaan sata sähköpostia ja toistasataa whatsupp-viestiä. Tapasimme kirjan merkeissä kolme kertaa. Kerran kahvilassa, kerran Kaisalla ja kerran meillä. Kiireiset naiset luottavat viesteihin ja mehän emme yleensäkään liikaa käytä aikaa miettimiseen. Kuten esimerkiksi siihen, miksi tällainen kannattaa ja kannattaako tehdä.
Kirja
Oikeastaan kirjan juhlistaminen yhdessä toisen kanssa on huomattavasti hauskempaa kuin yksin. Ai miksikö? No esimerkiksi siksi, että...
Kaisalla on Heimo, joka puhui (pakotettuna vai vapaaehtoisesti, se jääköön arvoitukseksi) juuri sillä tavalla, että jos puhe olisi kestänyt hetkenkään kauemmin, olisin itkenyt koko illan. Onneksi ammattipuhuja tietää, milloin lopettaa.
Kaisalla on Petra, jonka valokuva kirjan kannessa on aivan ihana! Meillähän oli tarkoituksena valita aivan toisenlainen kuva mutta sitten ihastuimme tähän. Petra myös tanssi ja leipoi. Eli koska minulla ei ole tytärtä, niin lainasin Kaisan tytärtä. Mistä tuollaisia lapsia muuten saa (tämä on retorinen kysymys, toimhuom).
Kaisalla on myös äiti, joka ymmärtää (ja sanoo varmasti jos on eri mieltä tai ei ymmärrä) että välillä kannattaa sanoa suoraan ja kommentoida. Ja kuitenkin olla tukena. Lainaan myös Kaisan äitiä, nyt kun minulla ei enää ole omaa.
Tässä vaiheessa tutut jo hätääntyy, enkö kiitä lainkaan omaa miestäni. Kiitän. Kyllä. Ilman häntä en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista uudelleen, en olisi koskaan julkaissut yhtään kirjaa, en olisi tässä kirjoittamassa tätä nyt enkä tiedä, mitä yleensä tekisin, olisin tai mitä ikinä. Enkä muistaisi syödä. Joskus tarvitsee ihmisen joka pelastaa itseltä. Minut on onneksi pelastettu.
Entä nyt?
En tiedä. Mitä nyt pitäisi? No, kirjoittaminen jatkuu. Runokeikat jatkuu, kun mahdollisuuksia tulee eteen. Elämä jatkuu. Kahvelileivät ei jatku kovin kauan, koska ovat niin hyviä, että olen syönyt niitä jo aika monta. Ja kakut meni sukulaisille jakoon.
Kuvat: Johanna Malm, Petra Hietanen, Heimo Hietanen, Kaisa Hietanen ja minä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti